31.1.2013

Tammikuussa luettua


Tammikuu on tuntunut poikkeuksellisen pitkältä kuukaudelta ja stressaavakin se on ollut. Olen viettänyt rasittavia päiviä yliopistolla sekä soutanut ja huovannut kandin aiheeni suhteen, mutta nyt se toivottavasti pitää. Arkikin on tuntunut tavallista arkisemmalta. Nyt on kuitenkin hyvä fiilis, sillä viikonloppu alkoi jo eilen ja suunnittelen huomiseksi kirjastoreissua - pitkästä aikaa!

Tammikuussa luin seuraavat kirjat:
 
Haudankaivajan tytär, Onnen koukkuja ja January First olivat kaikki oikein hyviä, mutta Eganin teoksesta en pitänyt juuri yhtään. Mutta mukavan vaihtelevasti tuli luettua erilaisia teoksia.
 
Sivuja tuli luettua yhteensä 1545, keskiarvo tästä on 386 sivua per kirja.
 
PS. Huomenna olen mukana äänestämässä Blogistanian Globaliasta tasan kello 10 aamulla! Lisäksi listarakkautta pyrkii palaamaan huomenna pitkäksi venähtäneeltä joulutauoltaan.

26.1.2013

Michael Schofield: January First: A Child's Descent into Madness and Her Father's Struggle to Save Her


Kun Michael ja Susan Schofield saavat ensimmäisen lapsensa, he huomaavat pian, että kaikki ei ole ihan kunnossa. January eli Janni ei nuku juuri koskaan. Hän oppii puhumaan kahdeksan kuukauden ikäisenä ja laskemaan kaksivuotiaana. Hänen älykkyysosamääränsä on 146. Päivisin hän tarvitsee mahdollisimman paljon viihdykettä ja tekemistä, jotta hän pystyisi nukkumaan öisin. Jannilla on myös mielikuvitusystäviä - niin vanhemmat aluksi luulevat. Mielikuvitusystävät ovat kuitenkin Jannille totta. Ne asuvat saarella nimeltä Calalini. Osa heistä on ystävällisiä, kuten "24 Hours", mutta osa, kuten "400 the Cat" ja "Wednesday the Rat", käskevät Jannin tehdä pahoja asioita. Ne purevat ja raapivat Jannia, kunnes hänen on pakko satuttaa itseään tai muita.
 
Janni eristäytyy muista lapsista ja alkaa yhä enemmän viettää aikaansa maailmassa, jonka vain hän näkee. Lääkärit eivät löydä hänelle oikeaa diagnoosia tai lääkkeitä, mikään ei auta. Tilanne vain pahenee entisestään, kun Michael ja Susan saavat toisen lapsensa, Bodhin. Jannista tulee hyvin väkivaltainen ja äänet hänen päässään käskevät hänen satuttaa pikkuveljeään, vaikka Janni itse tietää sen olevan väärin. Hän vain ei voi sille mitään.

Jannin ollessa kuusivuotias, lukuisten lääkkeiden ja epäonnistuneiden osastojaksojen jälkeen, vanhemmat saavat vihdoin vastauksen. Jannilla diagnosoidaan skitsofrenia. Lääkäreiden mukaan Janni hallusinoi 95 prosenttia valveillaoloajastaan. Hän tuskin tulee parantumaan sairaudestaan koskaan. Vaikka diagnoosista on musertavaa kuulla, Jannin vanhemmat ovat kuitenkin helpottuneita. Nyt sairaudella on nimi, nyt sitä voidaan yrittää hoitaa oikein, nyt perhe tietää miten varautua tulevaisuuteen.

Michael Schofieldin January First herätti mielenkiintoni aiheensa vuoksi. Lasten mielisairauksista, erityisesti skitsofreniasta, puhutaan vähän. Se on harvinaista, mutta se on kuitenkin olemassa. Jannin tarina (joka ei tietenkään ole vielä päättynyt) oli hirvittävän mielenkiintoista luettavaa. Mutta kuten kirjan nimikin sanoo, se on myös tarina skitsofreniaa sairastavan tytön isän kamppailusta pelastaa hänet. Jollekin voi ehkä tulla mieleen, että miksi vain isän kamppailusta, missä äiti on? Kyse on toki koko perheen kamppailusta, mutta January First on kuitenkin kirjoitettu isän näkökulmasta. Näkökulma korostuukin kirjassa aika voimakkaasti ja Michaelista voi helposti saada hyvin itsekeskeisen kuvan, kun hän tappelee vaimonsa kanssa siitä, mikä on Jannille parhaaksi, vähättelee vaimonsa mielipiteitä ja korostaa olevansa ainoa, joka todella ymmärtää lastaan. En tiedä, ajatteleeko hän oikeasti niin, mutta täytyy kuitenkin ymmärtää miten stressaavia nuo vuodet etenkin ennen diagnoosia perheelle olivat. Jokainen myös tekee virheitä ja paineen alla niitä usein tekee entistä enemmän.

Voi myös miettiä, että kannattiko perheen hankkia toista lasta, kun ensimmäisenkään kanssa ei pärjätty. Kirjassa Michael myöntää, että halusi toisen lapsen, koska Jannikin halusi itselleen sisaruksen. Hän ajatteli, että ehkä pikkuveli tai -sisko ymmärtäisi Jannin mielikuvitusta, kun kukaan muu Jannin leikkitovereista ei ymmärtänyt. Ei mikään fiksuin syy toisen lapsen hankkimiseen, mutta toisaalta mikä minä tai kukaan muukaan on jo tapahtunutta tuomitsemaan. Tämä näyttäisi kuitenkin olevan yleistä kirjan lukeneiden tai perheen tarinan muuten tuntevien keskuudessa, varsinkin kun on käynyt ilmi, että myöskään Bodhi ei ole aivan normaali lapsi. Ihmiset ovat tuominneet perheen myös siksi, että kirjassa Michael kertoo sekä hänen että Susanin suvussa olleen ja/tai olevan mielisairauksia ja näin ollen ne olisivat ihmisten mielestä sitten siirtyneet heidän lapsilleen. Mutta jos äidin täti on joskus ollut suljettuna laitokseen ja eno on ollut aina vähän outo, täytyisikö lapset jättää hankkimatta? Entä jos vasta lapsen syntymän jälkeen tajuaa, että ehkä omalla äidillä olikin jotain isompia ongelmia? Olisiko se pitänyt tajuta aikaisemmin?

Aina voi jossitella, mutta se on turhaa. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Yritinkin pitää nämä mieleeni heränneet ajatukset taka-alalla lukiessani kirjaa, sillä kiinnostukseni kohdistui kuitenkin vain ja ainoastaan Janniin ja heidän perheensä pärjäämiseen niinä vuosina, joita kirja käsittelee. Virheet näin ja näen yhä inhimillisinä ja on hienoa, että niistä on kerrottu totuudenmukaisesti.

Schofield kirjoittaa muistoistaan koskettavasti. Hän ei mielestäni ole kuitenkaan mikään paras kirjoittaja. Toistoa on aika paljon. Toisen, tuntemattoman henkilön, kirjoittamaa muistelmateosta on kuitenkin hankalampaa kritisoida kuin puhtaasti fiktiivistä teosta. Ehkä toistoa oli paljon hänen elämänvaiheessaankin. Jannin elämästä, hänen eristäytymisestään maailmasta ja hänen sairautensa oireiden kehittymisestä oli silti hyvin mielenkiintoista lukea. Terveen ihmisen on vaikea ymmärtää vaikeimpia mielen sairauksia ja siksi ne tuntuvat niin uskomattomilta. 

Mietin kirjaa aloittaessani, että onko tämä taas sellaista sosiaalipornoa mistä Torey Haydeniakin on moitittu. Haluanko vain tirkistellä ja kauhistella sitten jälkeenpäin? Luulen, että minua kuitenkin kiinnosti ensisijaisesti itse sairaus ja millainen se lapsella voi olla, ei perhe tarinan takana tai missä mielessä kirja on kirjoitettu. On kuitenkin totta, että Schofield tuo kirjassa paljon esille itseään ja hänen perheensä on myös esiintynyt muun muassa Oprahissa, joten heidän motiivejaan on toki mahdollista epäillä. Se ei minua nyt kuitenkaan kiinnostanut.

✩✩

Michael Schofield: January First: A Child's Descent into Madness and Her Father's Struggle to Save Her
Crown 2012, 291 s.    

22.1.2013

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys


Jennifer Eganin Aika suuri hämäys on ajassa suuntaan ja toiseen poukkoileva kertomus ihmisistä, jotka kaikki jollain tapaa liittyvät kahteen kirjan päähenkilöön, Sashaan ja Bennieen. Päähenkilöiden välilläkin on side, joka tuodaan esiin heti kirjan ensimmäisissä luvuissa, jotka kertovat heistä: Sasha on levy-yhtiön pomon Bennien assistentti, joka käy terapiassa kleptomaniansa takia. Bennie taas tappelee levy-yhtiönsä tulevaisuuden kanssa ja miettii menneitä aikoja. Sashan ja Bennien esittelyjen jälkeen kirja syöksähtää suoraan Bennien nuoruuteen ja sen jälkeen jälleen siitä hetkestä jälleen tulevaisuuteen ja niin edelleen. Ajallisesti kirjassa liikutaan 1970-luvulta 2020-luvulle.

Minua samanaikaisesti sekä kiinnosti että hieman huoletti tarttua tähän paljon kehuttuun kirjaan. Sen kehämäinen rakenne ei kuulostanut luotaantyöntävältä, mutta kirjan aihepiirit kylläkin. Musiikkibisnes, Hemingway-henkinen safari, hirmuhallitsijana oleva kenraali, Napolin alamaailma ja tulevaisuuden teinitytön powerpoint-esitys eivät kuulostaneet mitenkään houkuttelevilta luettuani niistä kaikista etukannen liepeestä. Kirja kuitenkin alkaa mielenkiintoa herättävällä tavalla, mutta loppujen lopuksi pidin vain pienestä osasta kirjan sisältämistä elämäntarinoista. 12-vuotiaan tytön powerpoint-esitys tulevaisuudesta oli mielenkiintoinen, samoin hirmuhallitsijasta kertova luku. Loppujen lukujen kanssa jouduin välillä tosissani sinnittelemään.

Aihepiirejä enemmän ongelmaksi muodostui kuitenkin ehkä enemmän kirjan henkilöt. Heistä kaikki jäivät minulle todella etäisiksi, jotkut olivat jopa todella tympeitä. Eivät edes hyvällä tavalla. Se voi johtua siitä, että suurin osa kirjan henkilöistä on kunnolla läsnä vain yhden luvun verran, jolloin heihin ei edes ehdi tutustua tai kiintyä kunnolla, mutta en kyllä pitänyt myöskään Sashasta tai Benniestä. Etäisyys kirjan ihmisiin jäi tosissaan harmittamaan.

Minulla oli myös ongelmia pysyä perässä kirjan monien eri henkilöiden elämäntarinoissa juuri kirjan spiraalimaisen rakenteen vuoksi. Itse spiraalimaisuus oli virkistävää ja toimii kirjassa hyvin, mutta ehkä silloin kirja olisi ollut ihan hyvä lukea muutaman päivän aikana loppuun kuin venyttää lukeminen kymmeneen päivään kandiahdistuksen pyöriessä samaan aikaan takaraivossa. :) Mutta ehkä nopeammallakaan lukutahdilla en olisi pysynyt kirjassa koko ajan ihan mukana, sen verran eri henkilöitä ja hyppyjä ajassa sekä taakse- että eteenpäin kirjassa on.

Mutta toisaalta ehkä ihan hyvä, että tämä kirja osui luettavakseni juuri nyt. Kun on paljon muita asioita mielessä, kiirettä pitää eikä lukemiselle ole kovin paljoa aikaa, joku (minun mielestäni) oikeasti todella hyvä kirja olisi voinut jäädä paljon laimeammaksi lukukokemukseksi.

Kannattaa käydä lukemassa positiivisempia lukukokemuksia muun muassa näistä blogeista: Kirjava kammari, Tea with Anna Karenina, Luetut, lukemattomat, Mari A:n kirjablogi, Eniten minua kiinnostaa tie ja Vielä yksi rivi...

✩✩ 

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (A Visit from the Goon Squad, 2010)
Suom. Heikki Karjalainen
Tammi 2012, 412 s.

16.1.2013

Kevään 2013 kirjat

Nyt on vihdoin aikaa kirjoittaa ylös tämän kevään houkuttelevimmat uutuusteokset! Suurin osa jää varmasti jälleen lukematta, lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa, mutta sellaista haaveiluahan se on aina näiden uutuuslistojen kanssa.

Atena:

Nassir Ghaemi: Eturivin mielipuolet. Kuinka mielen häiriöt auttavat johtajia (huhtikuu)
Hannele Klemettilä: Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä (maaliskuu)

Avain:

Katja Jalkanen, Hanna Pudas: Rivien välissä. Kirjablogikirja (huhtikuu)

Bazar:

Sarah Blake: Jos saat tämän kirjeen (helmikuu)
John Boyne: Kuudes mies (huhtikuu)
Stef Penney: Näkymättömät (huhtikuu)

Gummerus:

Julie Kibler: Matkalla kotiin (maaliskuu)
David Foenkinos: Yhden elämän muistot (helmikuu)
Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää (helmikuu)
Renata Calverley: Renatan sota (maaliskuu)

Into Kustannus:

Tom Standage: Ruuan historia (huhtikuu)

Karisto:

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi (huhtikuu)

Minerva:

L.M. Montgomery: Jane ja Saaren kutsu (helmikuu)

Otava:

Ian McEwan: Makeannälkä (helmikuu)

Siltala:

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (huhtikuu)

Tammi:

Stephen King: 22.11.63 (tammikuu)
John Irving: Minä olen monta (maaliskuu)
Haruki Murakami: 1Q84 1&2 (huhtikuu)
Jennifer Egan: Sydäntorni (huhtikuu)
Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (huhtikuu)

WSOY:

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet (helmikuu)
Katja Kettu: Jäänsärkijä (maaliskuu)
Anu Laitila (toim.): Kirja joka muutti elämäni (helmikuu)
María Dueñas: Ommelten välinen aika (huhtikuu)
Lars Jansson: Muumit. Sarjakuvaklassikot VI (kesäkuu)


Kirjakevät näyttäisi siis aika hyvältä. Toivottavasti kevääni vain ei ole liian kiireinen, jotta ehtisin lukea edes muutaman uutuuden. Ehtisinpä edes ne, joiden lukemista odotan hirvittävän innolla, kuten Irvingin ja Tóibínin!

11.1.2013

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja


Ranskassa suositun Grégoire Delacourtin pieni romaani Onnen koukkuja kolahti postiluukustani juuri sopivasti, sillä Oatesin Haudankaivajan tyttären jälkeen kaipasin jotain kevyempää ja nopeammin luettavaa. No, mitenkään nopeasti en Onnen koukkuja lukenut, sillä luin samaan aikaan (ja luen yhä) erästä tenttikirjaa ja luuloni jostain kepeämmästä kirjasta osoittautuivat myös hieman vääriksi, mutta tähän väliin kirja kuitenkin sopi täydellisesti. Ja aika täydellinen itse kirjakin oli.
 
Mitä tekisit jos voittaisit lotossa 18 miljoonaa euroa? Ostaisitko uuden asunnon? Hemmottelisitko itseäsi ja läheisiäsi? Vaihtaisitko maisemaa? Lahjoittaisitko kaiken "pienille kiiltäväpäisille syöpäsairaille"? Näitä kysymyksiä joutuu pohtimaan keski-ikäinen käsityökaupan omistava Jo, mutta edes toivelistat eivät auta häntä päättämään. Hän piilottaa saamansa sekin vanhan kengän pohjallisen alle ja ryhtyy miettimään. Mutta sitten tapahtuu jotain odottamatonta.
 
Heti ensimmäisistä sanoistaan lähtien Onnen koukkuja on hyvin ranskalainen. Miten on mahdollista, että ranskalaiset kirjat ovat aina kerronnaltaan niin mahdottoman ranskalaisia? Sitä sopii miettiä, mutta rakastuin kirjan niihin piirteisiin ikihyviksi!
 
Onnen koukkuja alkaa kepeästi. Jo kertoo joskus riisuutuvansa makuuhuoneen peilin edessä salaa mieheltään ja kertovansa itselleen olevansa kaunis, vaikka hän tietää valehtelevansa itselleen. Hän kertoo miehestään, kahdesta jo kotipesästä pois lennähtäneestä lapsestaan ja salongin omistavista pinnallisista kaksosista, joiden kanssa hän silloin tällöin viettää aikaansa. Ja tietysti käsityökaupastaan Arrasin pikkukaupungissa. Mutta Jo kertoo myös kadulle tuupertuneesta äidistään, kuuden minuutin pätkissä elävästä isästään ja kuolleesta vauvastaan. Kepeys väistyy ja suru hiipii esiin.

Lopullinen kysymys kuuluu: voiko raha tuoda onnea? Kulunut kysymys, johon usein vastataan varsin suoraviivaisesti, mutta johon Onnen koukkuja vastaa monitahoisemmin. Voin helposti myöntää, että olisin onnellisempi jos minulla olisi kuukausittain edes hieman suurempi rahamäärä käytettävänä kuin nyt on. Opintorahalla ei paljoa hurrata, vaikka maksaakin vuokransa puoleksi toisen kanssa. Onnellisuus tulisi siitä, että elämä olisi hieman huolettomampaa. Mutta entä jos voittaisin lotossa 18 miljoonaa (en tosin edes lottoa)? Olisin varmasti aluksi yhtä päättämätön kuin Jo. Mutta ehkä ensimmäiseksi ostaisin oman asunnon, ehkä toisenkin. Opintojen viivästyminen ei tuntuisi enää kamalalta ajatukselta. Elämä olisi huolettomampaa, ainakin tällaiselle tavalliselle opiskelijalle, mutta ei varmasti huoletonta, sillä eihän siihen raha auta. Mutta eihän elämänsä sotkeminenkaan rahan takia ole rahan syytä. Raha voi tuoda tietynlaista onnea, mutta koko onnellisuusmittaria se ei täytä.
 
Onnen koukkuja osoittautui siis paljon luultua syvällisemmäksi ja koskettavammaksi kirjaksi. Ihastuin sen jokaiseen sivuun. Onnen koukkuja on kuulemma jollain tapaa verrattu Muriel Barberyn Siilin eleganssiin. En tiedä, onko vertaus osuva, sillä en ole lukenut Siilin eleganssia enkä tiedä uskallanko sitä enää tämän kirjan jälkeen lukeakaan.
 
Onnen koukkuja julkaistaan helmikuussa. Lukemani kirja on ennakkokappale.
 

✩✩✩✩✩
 
Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja (La liste des mes envies, 2012)
Suom. Leena Leinonen
WSOY 2013, 164 s.

10.1.2013

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär


Toinen Joyce Carol Oatesilta lukemani kirja vakuutti minut lopullisesti hänen kyvyistään: Oates on ihan mahtava kirjailija! Reilu vuosi sitten luin Oatesilta pienen, mutta väkevän Kosto: rakkaustarinan ja tiesin, että tulen lukemaan kirjailijan kirjoja vielä lisää. Joululomalla aloittamani Haudankaivajan tytär tuli luettua loppuun muutama päivä sitten. Ennustin, että kirjassa riittää luettavaa vuoden loppuun saakka, mutta riitti näemmä vähän pidempäänkin, mutta tätä kirjaa luki mieluusti hitaasti nautiskellen.

"Sinä olet syntynyt täällä, sinulle ne eivät tee pahaa", ennustaa haudankaivaja tyttärelleen Rebecca Schwartille 1940-luvulla haudankaivajan mökissään. Rebecca todella syntyikin Yhdysvalloissa, New Yorkin satamassa, kun hänen perheensä, vanhemmat ja kaksi isoveljeä, pakeni Euroopasta natsi-Saksan nousevaa mahtia Yhdysvaltoihin. Pienessä kaupungissa New Yorkin osavaltiossa alkaa Schwartien uusi elämä, kun perheen isä saa töitä paikallisena hautausmaanhoitajana. Toive paremmasta elämästä jää kuitenkin vain toiveeksi, sillä perhe ei sopeudu pikkukaupunkiin eikä pikkukaupunki haudankaivajan perheeseen. Ennakkoluulot ja suoranaiset harhat johtavat järkyttävään tapahtumaan. Tämä on kuitenkin vasta alkua, sillä Rebecca pääsee jaloilleen ja alkaa rakentaa itselleen uutta identiteettiä, niin kuvaannollisesti kuin kirjaimellisestikin.

Haudankaivajan tytär on melkoinen tiiliskivi luettavaksi, mutta ei pelkästään vajaan 700 sivunsa takia. Kirjan aiheet ja teemat ovat myös raskaita, mutta toisaalta mukana kulkee myös tietynlainen toiveikkuus, vaikka kirjan yleisvaikutelma onkin melko pessimistinen. Mutta juuri toiveikkuuden vuoksi lukija haluaa tietää, miten Rebeccan lopulta käy eikä lukeminen enää tunnukaan vaivalloiselta. Oates kirjoittaa myös hyvin intensiivisesti, paneutuen pieniinkin asioihin, mikä tekee lukemisesta hieman raskasta mutta myös hyvin antoisaa. Kerronta on kuitenkin hyvin sujuvaa, joten missään nimessä tämä ei ole mikään vaikea kirja!

Kirjan mielenkiintoisimpia teemoja on Rebeccan uuden identiteetin rakentaminen. Oli hyvin mielenkiintoista seurata ensinnäkin Rebeccan varttumista aikuiseksi ja sitten hänen nahkansa luomista uudelleen tiettyjen tapahtumien jälkeen ja pohtia miksi hän teki niin kuin teki. Kirjan muita kantavia teemoja ovat muun muassa rakkaus, (naisiin kohdistuva) väkivalta, selviytyminen, äitiys ja naiseus. Oates onnistuu sisällyttämään nämä kaikki yhteen tarinaan hyvin helponoloisesti eikä kirja tunnu missään vaiheessa olevan täynnä kaikkea mahdollista tai olevan epäuskottava. Kirjan kannet suljettuaan sitä jää vain miettimään, että miten Oates sen tekee?

Pikkuriikkisen annan miinusta kirjan keskivaiheesta, jossa tarina jää hetkeksi junnaamaan paikoilleen eikä tunnu oikein etenevän, mutta kokonaisuudessaan Haudankaivajan tytär on hyvin vaikuttava kirja ja se oli ihan mahtava aloitus vuodelle 2013!

23. luettu kirja TBR 100 -listaltani.

Haudankaivajan tyttärestä on pidetty hyvin monessa eri kirjablogissa ja tässä niistä muutama: Järjellä ja tunteella, Villasukka kirjahyllyssä, Luettua, Leena Lumi ja Ankin kirjablogi.

✩✩✩✩

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär (The Gravedigger's Daughter, 2007)
Suom. Kaijamari Sivill
Otava 2009, 678 s.