31.12.2013

Joulukuun luetut


Vajaan tunnin päästä koittaa uusi vuosi ja aion pian kääriytyä peittoihin lukemaan erästä hyvää kirjaa. Mutta sitä ennen on vielä hyvä pikaisesti kerrata joulukuun luetut kirja. Huomenna palaan tänne pidemmäksi aikaa: aion käydä läpi koko vuoden lukemiseni, valita vuoden parhaimmat kirjat ja miettiä hieman tulevaa.

Joulukuussa luin siis seuraavat kolme kirjaa:

Vladimir Nabokov: Lolita
Hannah Kent: Burial Rites

Kentin Burial Rites oli kirja, jolta odotin paljon. Onneksi sitä myös sain, kirja oli ihan hitsin hyvä. Mutta eipä Gardellin ja Nabokovin kirjat nekään huonoja olleet! Nabokovin Lolita jopa yllätti minut, en olisi uskonut pitäväni siitä niin paljon kuin lopulta pidin. Hieno vuoden 2013 viimeinen kuukausi.

Joulukuussa pääsin vihdoin järjestämään myös kirja-arvonnan, joka alunperin viivästyi loukattuani polveni, ja kerroin itselleni ja muille ostamistani joululahjakirjoista.

Luettuja sivuja kertyi tasan 1000, keskiarvon ollessa 333 sivua per kirja.

Onnellista ja kirjaisaa uutta vuotta!

28.12.2013

Hannah Kent: Burial Rites


I remain quiet. I am determined to close myself to the world, to tighten my heart and hold what has not yet been stolen from me. I cannot let myself slip away. I will hold what I am inside, and keep my hands tight around all the things I have seen and heard, and felt. The poems composed as I washed and scythed and cooked until my hands were raw. The sagas I know by heart. I am sinking all I have left and going underwater. If I speak, it will be in bubbles of air. They will not be able to keep my words for themselves. They will see the whore, the madwoman, the murderess, the female dripping blood into the grass and laughing with her mouth choked with dirt. They will say "Agnes" and see the spider, the witch caught in the webbing of her own fateful weaving. They might see the lamb circled by ravens, bleating for a lost mother. But they will not see me. I will not be there.

Agnes Magnúsdóttir, Pohjois-Islannissa asuva palvelija, on syytettynä Illugastadirin maatilalla tapahtuneesta kahden miehen brutaalista murhasta. Hänet siirretään kesällä 1829 odottamaan kuolemantuomiotaan, julkista mestausta, Kornsássa asuvan perheen luokse. Perhe ei olisi halunnut tunnettua murhaajaa kotiinsa, mutta määräykset ovat määräykset. Agnes uppoutuu maatilan töiden pariin ja ainoa, jolle hän kertoo elämästään, on nuori pappi, joka käy välillä Agnesin luona tehtävänään rukoilla hänen kanssaan. Vähitellen myös maatilan perhe tottuu Agnesiin ja kuulee, mitä murhayönä lopulta tapahtui.

Hannah Kentin esikoisteos Burial Rites on tositapahtumiin pohjautuva historiallinen romaani. Sen tapahtumapaikat ovat tosia, Agnes ja kaksi muuta murhista syytettyinä olleet henkilöt ovat tosia, murhat ovat tosia. Siksipä ei ole mikään salaisuus, että Agnes todella lopulta teloitettiin julkisesti, viimeisenä naisena Islannissa vuonna 1830. Siitä ei ilmeisesti ole varmuutta, että oliko Agnes lopulta syyllinen murhiin vai ei, mutta Kent kertoo kirjassaan yhdenlaisen näkemyksen tapahtumista.

Jouluni sujui aivan ihanasti Burial Ritesin parissa. Tarina etenee hitaan nautinnollisesti, mutta mielenkiinto sitä kohtaan pysyy koko ajan yllä. Vaikka loppuratkaisun tietääkin jo etukäteen, ei kirjan lumo perustu ollenkaan siihen. Ensinnäkin Kent kirjoittaa hyvin kauniisti, raa'asti. Ihan kuin olisin ollut läsnä kylmässä, vetoisassa huoneessa tai istunut lämpimän takkatulen ääressä kuuntelemassa Agnesia hänen kertoessaan elämästään. Myös se, miten Kent kuvailee Islannin karua luontoa ja maan oloja 1800-luvun alussa tulee ihan iholle asti. Luonto onkin kuin yksi kirjan henkilöistä.

Oli mielenkiintoista upota Agnesin ajatuksiin. Miten piinaavia ne ovat varmasti olleet, kun on tiennyt päiviensä olevan vähissä, kuolevansa pian. Miten sitä on tottunut taas työskentelemään maatilalla, tuntenut melkein olevansa osa perhettä, ja sitten viedään pois, pää poikki. Miten oma elämä on vain kaikkien muiden kertomusten varassa ja kaikki mitä itse sanot, väännetään niin, että olet muiden silmissä vain entistä enemmän paha.

Burial Rites oli melko rankka ja koskettava lukukokemus. En malttanut enää eilisiltana jättää kirjaa kesken, vaan luin sen yöllä loppuun. Loppu, Agnesin kohtalo, sai minut melkein nieleskelemään kyyneleitä. Kent kuvailee Agnesin ajatuksia ja käytöstä niin hirveän koskettavasti. Käänsin kirjan viimeisen sivun aikamoisen onnellisena niin hienosta lukukokemuksesta.

Burial Rites on ehdottoman suositeltava, etenkin historiasta ja rauhallisesta kerronnasta pitäville. Toivottavasti kirja myös suomennettaisiin.

✩✩✩✩✩

Hannah Kent: Burial Rites
Little, Brown and Company 2013, 322 s.

21.12.2013

Vladimir Nabokov: Lolita


Blogiani seuraamalla on voinut huomata, että en ole kovin innokas klassikoiden lukija. Ajatellessani klassikkostatuksen saaneita kirjoja usein kaikista luotaantyöntävimmiltä seikoilta tuntuvat vanhahtava kieli ja mahdottoman hidas kerronta. En voi sanoa, pitävätkö nämä ennakko-oletukseni paikkansa, sillä minusta ei edelleenkään ole kuoriutunut mitään klassikkojen ystävää. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulosta pidän, mutta siinäkin on tylsät hetkensä. Pidän tietysti myös L.M. Montgomeryn Annoista, ne ovat vanhahtavuudessaan ihanan herttaisia! 

Uudemmista klassikoista, tässä tapauksessa siis viime vuosisadan puolivälin tienoilla julkaistuista, olen pitänyt paljon Sylvia Plathin kirjasta Lasikellon alla ja Richard Yatesin Revolutionary Roadista, mutta toisaalta inhosin syvästi J. D. Salingerin Siepparia ruispellossa. Positiivisia lukukokemuksia on kuitenkin siis ollut, mutta silti ennakkoluuloni ovat yhä lujassa, etenkin suomalaisten klassikoiden kohdalla. Niitä ennen (jaa-a, saas nyt nähdä!) oli kuitenkin annettava tilaisuus yhdelle ulkomaiselle klassikolle, Vladimir Nabokovin vuonna 1955 julkaistulle Lolitalle.

Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta.

Lolitan tarina lienee monelle tuttu. Kirjan kertoja, eurooppalainen keski-ikäinen Humbert Humbert muuttaa Amerikkaan, missä hän pian päätyy vuokralaiseksi erään leskirouva Charlotte Hazen taloon. Charlottella on 12-vuotias tyttö Dolores, johon Humbert rakastuu heti ensi silmäyksellä. Hän alkaa kutsua tätä mielessään pikku nymfetiksi ja Lolitaksi, ja jokainen pienikin kosketus tyttöön saa Humbertissa aikaan väristyksiä. Niitä väristyksiä hän on tuntenut aiemminkin, mutta Lolita on jotain aivan uutta.

Humbert avioituu Charlotten kanssa saadakseen olla lähellä Lolitaa. Pian Charlotte kuitenkin kuolee tapaturmaisesti, mikä onkin Humbertin onni. Hän ottaa Lolitan mukaansa ja yhdessä he lähtevät matkalle ympäri Pohjois-Amerikan. Humbert on saanut pikku nymfettinsä omakseen.

Lolita alkoi kiinnostaa minua aika pitkälti maineensa vuoksi. Miten kirja, jonka kertoja on kaikin puolin häiriintynyt ja kuvottava pedofiili, joka kertoo rakastuneensa 12-vuotiaaseen tyttöön ja käyttäneensä tätä seksuaalisesti hyväkseen, voi olla niin pidetty? En ymmärtänytkään sitä vielä kirjan alkupuolta suorastaan kahlatessani. Koin kuvotusta sekä Humbertin kuvottavien halujen että hänen egoistisen luonteensa, mutta myös tylsistymistä hitaan kerronnan ja pitkien, turhalta tuntuvien jorinoiden takia.

Mutta jossain puolivälissä kirjaa aloin ymmärtää. Aihe tuntui toki edelleen kuvottavalta, mutta kieli jo helpommin tulkittavalta ja tarina syvemmältä. Huomasin tarinassa muitakin ulottuvuuksia kuin aikuisen miehen suhde tyttölapseen. Oli esimerkiksi mielenkiintoista huomata, miten Humbertin maailma alkoi rakoilla ja miten hän alkoi menettää otettaan kaikesta, Lolitasta. Ja miten hän muuttui – miten ensin melko tavalliselta vaikuttava sivistynyt mies muuttuu pedoksi, sitten kipeän mustasukkaiseksi, omistushaluiseksi ja pelokkaaksi, lopulta turtuneen välinpitämättömäksi. Loppupuolella kirjaa huomasin jopa jännittäväni, että miten kaiken nyt käy, vaikka selväähän oli jo, että Humbert kertoo tarinaansa vankilasta käsin. Loppunäytös sisälsi jo melkein farssimaisia piirteitä!

Yllätyin positiivisesti miten lopulta pidinkään kirjasta sen aiheesta huolimatta. Tarinan alku oli hyvin jäykkä, mutta vauhtiin päästyään se melkein pääsi jo lumoamaan minut. Sanon melkein, koska kerronta oli edelleen paikoitellen häiritsevän pitkäveteistä, esimerkkinä useamman sivun mittainen kuvaus Lolitan tenniksenpeluusta, mutta kieli olikin sitten monin osin jopa nerokasta. Lisäksi Humbert on kertojana erittäin taitava ja manipuloiva, sillä lukija on jatkuvasti melkein lankeamassa säälimään häntä.

✩✩

Vladimir Nabokov: Lolita (Lolita, 1955)
Suom. Eila Pennanen & Juhani Jaskari
Gummerus 2011, 384 s.

20.12.2013

Joululahjakirjat


Tänä vuonna olen kai ollut erityisen kiltti, sillä lahjoin itse itseäni neljällä kirjalla. Eipä tarvinnut sitten toivoa niitä muilta, vaan sen sijaan sain esimerkiksi uuden, kauan kaivatun torkkupeiton poikaystävältäni.

Adlibrikseltä tilasin kasan alimmaiset, tämän vuoden mielenkiintoisimmat kirjatapaukset: Donna Tarttin The Goldfinch ja Eleanor Cattonin The Luminaries. Molemmat taidetaan julkaista suomeksi jo ensi keväänä, mutta enhän minä malta odottaa. Molemmat kustansivat alle 20 euroa.

Lahjoin itseäni myös Suomalaisen kirjakaupan löytönurkasta löytämilläni Anna Godbersenin kirjalla Ihania päiviä ja iki-ihanan Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani -teoksella. Ihania päiviä maksoi 9,95 euroa ja Sisareni, rakkaani vaivaiset 7,95 euroa! 

Alunperin meninkin Suomalaiseen etsimään juuri tuota Oatesin kirjaa, sillä joku toinen kirjabloggaaja (anteeksi, en muista kuka olit!) oli löytänyt sen sieltä, ilmeisesti vain toisessa kaupungissa, samaan hintaan. Ensimmäiseksi kiersin myymälän koko keskikerroksen läpi eikä kirjaa löytynyt mistään, ei edes pieneltä alekirjoja sisältävältä pöydältä. Huomasin kellarikerroksessa sijaitsevan löytönurkan ja mietin, että viitsinkö kinkata jyrkät portaat alas huonon polveni kanssa. No, pakko oli viitsiä, sillä mitä jos kirja olisi siellä? Menin alas ja tuskastuin aivan sekaisin olevien kirjakasojen ja -rivien edessä, kunnes Godbersenin kirja osui ensimmäiseksi silmiini. En ole vielä lukenut sarjan ensimmäistä osaa, Jazztyttö peilaa, mutta mitäpä siitä. Kun tartuin kirjaan, huomasin sen yläpuolella olevalla hyllyllä vielä yhden kappaleen etsimääni Oatesia! Se hyppäsi kainalooni varmaan sekunnin murto-osassa. Mahtavan löytöni jälkeen portaiden ylös kapuaminen ei tuntunut enää missään!

Kirjakasassa näkyy myös kaksi muuta kirjaa. Orson Scott Cardin Ender's Game -sarjan toinen osa Speaker for the Dead meni lahjaksi poikaystävälleni. Taitanee ehtiä lukea sen jo ennen joulua... Pauliina Rauhalan Taivaslaulu sen sijaan täytyy vielä laittaa pakettiin, se menee joululahjaksi poikaystävän äidille. Ehkä otan kirjan ensi vuoden puolella häneltä lainaan eli joskus niinkin päin. :)

Kuvasta jäi uupumaan vielä yksi kirjallinen lahja, sillä se toimi kirjakasaa kuvatessani erinomaisena studiovalona! Rakas Jaana lahjoi minua nimittäin pienellä ja söpöllä lukulampulla! Sen voi kiinnittää klipsillä kirjan kanteen tai pitää alustaansa kiinnitettynä vaikkapa pöydällä ja näin pimeässä lukeminen onnistuu mainiosti. En ole vielä ehtinyt kokeilla valoa käytännössä, sillä olen muutamana viime iltana simahtanut niin aikaisin, mutta kokeilujen perusteella se vaikuttaisi toimivan hyvin! Kiitos Jaana vielä kerran! <3

Vaikka joululahjakirjoja tulikin nyt hamstrattua useampi kappale, tuskin pääsen lukemaan niitä vielä jouluna. Suunnittelin jo syyskuussa lukevani joulunpyhinä Joyce Carol Oatesin Blondia ja Hannah Kentin Burial Ritesia ja näinpä ajattelin yhä tehdä. Vielä vain olisi yksi klassikko luettavana loppuun, mutta maltankohan vain lukea kun on tuollaisia kirjoja luvassa?

Oletteko te ostaneet itsellenne kirjaisia joululahjoja? Mitä suunnittelette lukevanne jouluna?

10.12.2013

Joulukuun kirja-arvonnan voittajat!

Reilu viikko sitten käynnistynyt kirja-arvonta päättyi keskiyöllä ja nyt on aika julistaa onnekkaat voittajat! Mukavaa, että osallistujia oli paljon ja kirjat saavat nyt uudet kodit!

Käytin voittajien arpomiseen lahjomattomaa Random.orgia, virallisena valvojana toimi poikaystäväni.

Ensimmäinen voittaja on...

Jelena Nieminen

Toinen...

Pihi nainen

Ja kolmas...

Lukutoukka / Krista

Lämpimät onnittelut kaikille voittajille! Heti tämän kirjoituksen julkaistuani otan teihin kaikkiin yhteyttä sähköpostitse ja pääsette valitsemaan listasta mieleisenne kirjan. Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille!

Lupailin jo arvonnan lanseerauksen yhteydessä, että jos siellä on joku Oulussa tai Oulun läheisyydessä asuva tai muuten vain täällä päin käyvä, niin arvonnassa jäljelle jäävät kirjat voin mieluusti luovuttaa pois, kädestä käteen. Ne tulee muuten varmaan vietyä kirjastoon kierrätykseen. Ota minuun yhteyttä sähköpostitse osoitteeseen lukuisa(at)gmail.com ja voin lähettää sinulle listan jäljelle jääneistä kirjoista sitten kun arvonnan voittajat ovat valinneet omansa.

Lopuksi ajattelin koota kaikki arvonnan yhteydessä tulleet kirjavinkit yhdeksi ja samaksi listaksi. Ehkä joku muukin löytää niistä jotain uutta lukulistalleen.

Marisha Pessl: Yönäytös
Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Fred Vargas: Ikimetsän sydän
Simone Berteaut: Piaf: Jumalani kuinka olen elänyt!
Markus Zusak: Kirjavaras
Haruki Murakami: Norwegian Wood
Jan Guillou: Sillanrakentajat
Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli
Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan
Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä
Arthur Golden: Geishan muistelmat
Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta
Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa
Parisoula Lampsos & Lena Katarina Swanberg: Bagdadin prinsessa. Elämäni Saddamin kanssa
Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää
Fredrika Runeberg: Piirroksia ja unelmia
Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast
Erin Morgenstern: Yösirkus
Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja
John Green: Paper Towns
Marianne Käcko: Tapa minut, äiti!
Jan Guillou: Varkaiden markkinat
Väinö Linna: Tuntematon sotilas
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Kjell Westö: Kangastus 38

Kiitos hienoista, keskenään niin erilaisista suosituksista! Vain muutaman olen ennestään jo lukenut. Näistä löytyy varmasti luettavaa millaiseen nälkään tahansa. :) Palataan taas arvonnan merkeissä jossain välissä ensi vuotta!

6.12.2013

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 1. Rakkaus


Vuoteessa makaava nuori mies on avannut silmänsä. Katse vaeltelee levottomasti edestakaisin katossa. Hän hikoilee. Hän hengittää. Sinnikkäästi, pelokkaasti. Hengittäminen on rasittavaa. Hän makaa kämmenet ylöspäin kääntyneinä, kuin rukouksessa. Hän vaikeroi. Hän on kovin väsynyt ja valtavan peloissaan. Kyyneleet valuvat pitkin hänen kasvojaan. Hän itkee itkemästä päästyään.

Tukholma vuonna 1982. "Homoseksitaudiksi" tai "homorutoksi" kutsuttu sairaus on saapunut Ruotsiin, mutta kukaan ei tiedä siitä vielä oikein mitään. Eivät myöskään Koppomista Tukholmaan muuttava nuori Rasmus tai Jehovan todistaja Benjamin. Rasmus on tullut Tukholmaan itsenäistymään ja etsimään vapautta, jota ei pienellä kotipaikkakunnallaan voinut saada. Benjamin taas on ikänsä ollut harras Jehovan palvelija, mutta kun hän saapuu maallisen Paulin ovelle, hänen koko elämänsä muuttuu. Lopulta jouluaaton iltana Rasmus ja Benjamin kohtaavat toisensa.

Ruotsalaisen Jonas Gardellin kolmiosaisen kirjasarjan Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin ensimmäinen osa Rakkaus on kertomus nuoruudesta, itsensä ja oman paikkansa etsimisestä, Tukholman homoyhteisöstä ja HI-viruksen saapumisesta Ruotsiin kahden, toisiinsa rakastuvan nuoren miehen näkökulmasta. Kurkistukset heidän lapsuuteensa ja hetket, jolloin Gardell kertoo miten 1980-luvulla yhteiskunta suhtautui homoseksuaaleihin ja HI-virukseen, syventävät tarinaa vielä lisää.

Gardellin kirjan alkuasetelma on hyvin mielenkiintoinen. Rakkaustarinan sijaan minua kiinnosti lähtökohtaisesti paljon enemmän, että minkälainen suhtautuminen naapurimaassamme on aikoinaan ollut homoseksuaaleihin, miten heidän vapautumisensa on edennyt ja minkälaisia ajatuksia HIV on alkujaan herättänyt niin homojen kuin heterojenkin keskuudessa. Gardell kuvaa näitä asioita koskettavalla tavalla, välillä heittäen kylmää, kovaa faktaa tiskiin, välillä kuvaillen tarinan henkilöiden suhtautumista asiaan. Jälkimmäistä ei tässä ensimmäisessä osassa ehdi olla vielä paljoa, sillä kirja päättyy ennen kuin HIV:tä on vielä kunnolla ehditty noteerata. 

Ja nyt kirjan luettuani nämä lähtökohtaisestikin minua eniten kiinnostaneet asiat jäivät päällimäisinä mieleeni, ei Rasmus tai Benjamin. He ovat kyllä suhteellisen mielenkiintoisia henkilöhahmoja, mutta jäävät silti jollakin tapaa hieman etäisiksi. Odotin myös kirjan olevan koskettava, mutta varmaan juuri etäisten henkilöhahmojen takia koskettavuus jäi nyt kokematta. Gardell kyllä kirjoittaa HI-viruksen tulosta ja homoseksuaalien asemasta koskettavalla tavalla, mutta ei niin, että nenäliinoja olisi tarvittu. Toivon kuitenkin, että kirjasarja paranee näiltä osin seuraavien osien myötä.

Lukiessani kirjaa mietin myös siinä homoseksuaaleista annettavaa stereotyyppistä kuvaa. Se häiritsi ennen kuin aloin ajatella aikaa, jota kirjassa eletään. Ehkä stereotyyppinen kuva homomiehestä, joka harrastaa vain irtosuhteita, on jatkuvasti himokas eikä halua tai kykene löytämään pysyvää parisuhdetta oli todellisuutta 1980-luvun Ruotsissa, jolloin homojen vapautuminen ja "kaapista ulos tuleminen" oli jo aluillaan. Kontaktin ottaminen toiseen oli helpompaa kuin ennen julkisillakin paikoilla, kahviloissa ja yökerhoissa. Enää homoseksuaalisuus ei ollut sairaus. Omasta seksuaalisesta suuntautumisesta kerrottiin ehkä hieman helpommin. Asia on mielenkiintoinen ja odotan, että siihen paneudutaan myös seuraavissa kirjoissa.

Gardellin teos kärsii jonkin verran toistosta. Joskus toisto on hyvä tehokeino, mutta tämän kirjan kohdalla se oli makuuni hieman häiritsevää. Suomennoskaan ei ollut täysin virheetöntä. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin iloinen, että luin kirjan, vaikkei sen henkilöt ja varsinainen tarina minua kiinnostaneetkaan niin paljon kuin sen piirtämä kuvaus ajasta ja silloisesta homojen asemasta.

Huom! Kirja-arvontaan voi osallistua vielä ensi maanantaihin klo 23.59 asti!


Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 1. Rakkaus
(Torka aldrig tårar utan handskar – 1. Kärleken, 2012)
Suom. Otto Lappalainen
Johnny Kniga 2013, 294 s.

1.12.2013

Joulukuun kirja-arvonta!

Alun perin minun piti järjestää arvonta blogini 3-vuotissyntymäpäivän kunniaksi, mutta koska polvi meni rikki, arvonta siirtyi hamaan tulevaisuuteen. Nyt kun polvi toimii jo sen verran, että pystyn aikalailla kävelemään normaalisti, on viimeinkin arvonnan aika! Synttäriarvonta muuttui vain joulukuun kirja-arvonnaksi, koska synttärithän olivat jo lokakuussa.

Tarjolla on niin hömppää, lukuromaania, kauhua, jännitystä ja nuorten- ja lastenkirjallisuuttakin. Harmi, etten voi arpoa näitä kaikkia, mutta postimaksut ovat mitä ovat. Jospa kuitenkin muutama näistä saisi uuden kodin, sillä minun kirjahyllyyni ne eivät enää mahdu! Toki jäljelle jääneistä kirjoistakin voin luopua, jos pystyt noutamaan yhden tai useamman niistä Oulusta. Siinä tapauksessa minuun voi olla yhteydessä vaikkapa sähköpostilla jo nyt alustavasti tai arvonnan päätyttyä.

Arvon kolme (3) voittajaa, joista ensimmäiseksi tullut saa ensin valita listalta itselleen yhden kirjan, toiseksi tullut seuraavaksi yhden lopuista jäljellä olevista ja kolmas sitten viimeisenä.

Kaikki arvottavat kirjat ovat hyväkuntoisia ellei toisin mainita, lähinnä pehmeäkantisissa voi olla pientä kulumaa. Tarkemmat tiedot ovat alla olevassa kirjalistassa!

Cecelia Ahern: P.S. Rakastan sinua (kovakantinen ; pientä liimajälkeä etukannessa)

Eben Alexander: Totuus taivaasta (pehmeäkantinen ; ennakkokappale)

Arne Dahl: Pudotuspeli (hieman reunoistaan kulunut ; pokkari)

Karen Joy Fowler: Jane Austen -lukupiiri (hieman reunoistaan kulunut ; pokkari)

J. K. Johansson: Laura (hieman reunoistaan kulunut ; pehmeäkantinen ; ennakkokappale)

Maritta Lintunen: Sukukaktus (kovakantinen)

Jeff Long: Helvetin sydän (pokkari ; hieman reunoistaan kulunut & kannessa hieman hintalapusta jäänyttä liimaa)

Sergei Lukjanenko: Yöpartio (kovakantinen)

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää (kovakantinen)

Stephenie Meyer: Houkutus (kovakantinen)

Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi (kovakantinen)

Nemo Rossi: Rooman sudet (pehmeäkantinen ; ennakkokapple)

Annukka Salama: Käärmeenlumooja (hieman reunoistaan kulunut ; pehmeäkantinen ; ennakkokappale)

Helena Sinervo: Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus (pehmeäkantinen ; ennakkokappale) 



Arvonnan säännöt: 

Jokainen voi osallistua yhdellä arvalla suosittelemalla minulle jotain kirjaa, josta voisin pitää! Anonyymisti ei voi osallistua, joten keksithän itsellesi nimimerkin ja kerrothan sähköpostiosoitteesi jo viestissäsi, jotta saan sinuun yhteyden arvonnan päätyttyä. Blogini lukijaksi kirjautuneiden ei tarvitse antaa sähköpostiosoitettaan, sillä tavoitan teidät vähintään blogienne kautta. Arvontaa saa toki myös mainostaa, mutta ei ole pakko.

Arvonta alkaa nyt ja päättyy maanantaina 9. joulukuuta klo 23.59. Pyrin suorittamaan arvonnan heti tiistaina jossain vaiheessa iltaa, ilmoitan siitä täällä ja olen silloin myös voittajiin yhteydessä.

Arpaonnea kaikille!

30.11.2013

Marraskuun luetut


Marraskuun alku oli hyvin harmaa ja ankea. En jaksanut tehdä yhtään mitään. Puolivälissä kuuta aloin piristyä, mutta kiirettä on pitänyt opintojen ja alkaneiden töiden takia. Muutama kirja tuli kuitenkin luettua:

Lisa O'Donnell: The Death of Bees
Irvine Welsh: Trainspotting

Ragden ja Welshin kirjat olivat pettymyksiä, mutta onneksi O'Donnellin The Death of Bees yllätti olemalla järkyttävän hauska, koskettava ja erilainen samanaikaisesti! Olisi hienoa, jos kirja suomennettaisiin joskus.

Luettuja sivuja kertyi 985 eli keskiarvo tästä on 328 sivua per kirja.

Marraskuussa minä myös läpäisin ruotsin valmentavan kurssin (vielä kauan pelätty virkamiesruotsi edessä keväällä, mutta enköhän minä klaaraa senkin, kun valmentavakin meni heittämällä läpi), ostin itselleni uuden työn kunniaksi kuvassa esiintyvän Modalu Englandin Pippa-laukun (paitsi että se on kaunis, siihen mahtuu myös paljon kirjoja!), suunnittelin itselleni kirjaisia joululahjoja (Eleanor Cattonin The Luminaries ja Donna Tarttin The Goldfinch ovat ykkössijoilla) ja uudistin blogini ulkoasua aika rankalla kädellä (oli pakko saada kukkasia tähän talven ankeuteen ja sitten moni muukin asia muuttui).

Toivottavasti joulukuusta tulee rennompi. Ainakin joulunpyhinä on pakko edes muutama päivä vain hengähtää ja olla ajattelematta yhtään mitään. Siispä rentouttavaa joulukuuta!

24.11.2013

Irvine Welsh: Trainspotting


Minun on ollut jo monta vuotta tarkoitus lukea Irvine Welshin kuuluisa Trainspotting, sillä filmatisointi oli joitakin vuosia sen katsottuani järkyttävän hauska. Sehän tuli eilen sopivasti televisiosta ja sitä tuli sivusilmällä vilkuiltua samalla kun luin vielä kirjan viimeisiä sivuja. Kirjan kannalta valitettavaa, että elokuva näytti yhä edelleen mielenkiintoisemmalta kuin alkuperäisteos.

Trainspotting kertoo skottilaisesta narkkariporukasta ja heidän ympärillään olevista ihmisistä. Hahmojen elämä on lähinnä sekoilua ja selviytymistä päivästä toiseen seuraavan heroiinipiikin toivossa. Välillä ollaan kuivillakin, mutta retkahdetaan silti kerta toisensa jälkeen uudelleen. Tarinan päähahmo on 25-vuotias Mark "Rents" Renton, vaikkakin tarinan kertoja vaihtelee jatkuvasti. Minulle Rentsistä tuli kuitenkin tarinan tutuin henkilö, hänestä pysyin parhaiten kärryillä. Tässä tuleekin yksi niistä syistä, joiden takia en kirjasta oikein pitänyt: se on hyvin sekava monien samankaltaisten ja tiheästi vaihtuvien kertojien takia. Jo kirjan alkuvaiheilla päätin, että en yritäkään pysyä henkilöiden mukana, vaan luen vain eteenpäin juuri ajattelematta kuka on äänessä. Toimi, mutta sekaisin olin.

Toinen marmatukseni aihe on tylsyys, sillä Trainspotting oli minulle ihan hirvittävän pitkäveteinen lukukokemus! Jatkuva sekoilu, huumeiden ja viinan vetäminen, väkivalta, uhoilu ja paneminen on hyvin turruttavaa eikä lainkaan mielenkiintoista. En tiedä olisikohan 15-vuotias minä pitänyt kirjasta? Silloin kaikki päihteisiin liittyvät kirjat olivat tosi cool. Nykyään en ymmärrä, mitä siistiä siinä oikein on. 

Odotin myös kirjan olevan hauskempi ja koskettavampi kuten filmatisointi on. Ei se järin ollut. Hauskuus jäi lähinnä peräpuikkojen kalasteluun paskantäyteisestä pöntöstä ja kusiripulioksennuksen täyteisen lakanan sisällön lentämiseen aamiaista nauttivien ihmisten päälle. Näiden kohtausten kirvoittamien naurujen lisäksi en kokenut muita tunteita kuin tylsistymistä. No, henkilöhahmojen muka ah niin kapinallinen ja anarkistinen käytös ja aatemaailma olivat naurettavia, joten ehkä pientä ärtymystä koin sitten jossain vaiheessa. Säälin tunteet jäivät kuitenkin ihan minimiin.

Mutta jotain positiivista kirjassa kuitenkin oli parin pissakakkajutun lisäksi: naispuoleisten kertojien tuoma vaihtelu (tätä oli kuitenkin liian vähän) ja se, että kirjan pohjalta on tehty ihan ok elokuva. Welshiltä olen lukenut aiemmin kirjan Paska, mutta se oli oikeastaan ihan sitä itseään, joten minun Welshin lukemiseni taitavat jäädä viimein tähän.

30. luettu teos TBR 100 -listalta.

Trainspotting on luettu myös blogissa La petite lectrice, jossa siitä pidettiin hieman enemmän.

✩✩

Irvine Welsh: Trainspotting (Trainspotting 1993)
Suom. Sauli Santikko
Seven 2004, 384 s.

12.11.2013

Lisa O'Donnell: The Death of Bees


Today is Christmas Eve. Today is my birthday. Today I am fifteen. Today I buried my parents in the backyard. Neither of them were beloved.

15- ja 12-vuotiaat Glasgowin lähiössä asuvat sisarukset Marnie ja Nelly ovat lähinnä helpottuneita päästessään vanhemmistaan eroon ja haudatessaan heidät kotinsa takapihalle. He eivät juurikaan koe surua, vaan lähinnä pelkoa siitä, että joku saa tietää. Marnie ei halua heidän joutuvan sijaisperheeseen, kenties jopa eroon toisistaan, vaan heidän on pärjättävä keskenään siihen asti, kunnes Marnie täyttää 16 vuotta ja on lain silmissä kyvykäs huolehtimaan pikkusisarestaan.

Naapurissa asuva vanha mies Lennie ottaa tytöt pian hoiviinsa. Ehkä hän haluaa hyvittää menneisyyttään tai ehkä tytöt ovat lääke yksinäisyyteen hänen miesystävänsä kuoltua jokin aika sitten. Aluksi kaikki tuntuu sujuvan hyvin ja Marnien ja Nellyn vaalima salaisuus pysyy piilossa. Mutta entä kun ihmiset alkavat kysellä vaikeita kysymyksiä, kuvioihin ilmestyy tytöille tuntematon isoisä ja Lennien koira Bobby tuo olohuoneeseen ihmisen jalan? Miten Marnien ja Nellyn käy?

Huh, Lisa O'Donnellin esikoisromaani The Death of Bees oli jotain hyvin häiritsevää ja outoa, mutta kuitenkin hyvää! Yllätin itsenikin, että kokonaisuudessaan pidin kirjasta näinkin paljon, vaikka siinä oli myös puutteensa. Marnien ja Nellyn tarina ei luultavasti sovi kaikkein herkimmille, etenkään jos kaihtaa kirjoissa ruumiita, niiden eritteitä, rumaa kieltä, väkivaltaa, huumeita ja seksiä yhdistettynä alaikäisiin nuoriin ja heidän kurjaan lapsuuteensa. Kaikki tarinan rosoisuus ja kurjuus eivät kuitenkaan mene missään vaiheessa yli ja ne tuntuvat uskottavilta. Valitettavasti.

Tarina on kerrottu kolmen eri kertojan keinoin: Marnien, Nellyn ja Lennien. Äänet heijastavat hahmojen persoonia hyvin. Marnie kertoo kaiken suoraan, kirosanoja säästelemättä, Lennien kertoo tarinaa kuin edesmenneelle kumppanilleen ja Nellyn omalaatuinen tapa nähdä, kokea ja puhua heijastuu hänen omiin osioihinsa. Kerronta on hieman hyppivää ja limittyvää, mutta ei liian epäselvää. Pidin kovasti kaikista hahmoista, mutta Lenniestä tuli kyllä ehdottomasti suosikkini. Hän sai kaikki sympatiani puolelleen.

Vaikka The Death of Bees kuulostaa näin äkkiseltään hyvin synkältä ja kurjalta tarinalta, on siinä myös paljon valonpilkahduksia ja lämpöä. Onneksi kaikki ihmiset Marnien ja Nellyn elämässä eivät ole läpeensä pahoja ja itsekkäitä.

Mutta voi harmi, että tarinan loppupuoli kärsi kiirehtimisestä ja etenkin eräästä ihan puun takaa vedetystä tapahtumaketjusta. Kaiken kaikkiaan tarina kyllä loppui minua miellyttävällä tavalla, mutta koska O'Donnell on rakentanut kirjan alun huolella ja harkiten, loppupuolen hätäiset tapahtumat eivät olleet sopusoinnussa muun tarinan kanssa. O'Donnellin tausta käsikirjoittajana tuli selväksi viimeistään siinä vaiheessa.

The Death of Bees toi minulle mieleen Irvine Welshin. Onkin ihan hauskaa jatkaa samalla teemalla ja lukea seuraavaksi Welshin Trainspotting.

✩✩✩✩

Lisa O'Donnell: The Death of Bees
HarperCollins 2012, 312 s.

6.11.2013

Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi


Norjalaisen Anne B. Ragden 1960-luvulle sijoittuva teos Aion tehdä sinut onnelliseksi kertoo yhden trondheimilaisen kerrostalon rapun kotirouvista ja heidän arjestaan. Yllättäen lähes kaikkien naisten arki pyörii ruoanlaiton, pyykkäyksen, siivoamisen sekä mahdollisten lasten ja aviomiehen ympärillä. Yksi asukas on poikkeus: Peggy-Anita Foss, jonka mies kauppaa pussikeittoja ympäri maata ja on siksi paljon poissa kotoa. Parilla ei myöskään ole lapsia, joten Peggy-Anitalla on poikkeuksellisen paljon aikaa vain itselleen. Hänellä on kuulemma myös tapana siivota alasti, joka kiinnostaa etenkin rapun miehiä, mutta pöyristyttää naisia. Naiset luonnollisesti myös kadehtivat Peggy-Anitaa, vaikkeivät sitä koskaan itselleen myöntäisikään. Näennäisesti rapun perheiden arki tuntuu sujuvan hyvin, mutta tosiasiassa niiden joukkoon mahtuu monta erilaista tarinaa, niin onnellisia kuin surullisiakin.

Aion tehdä sinut onnelliseksi jätti minut hieman kylmäksi. Oikeastaan en muista siitä ja sen henkilöhahmoista enää paljoa, vaikkei kirjan loppuun lukemisesta ole kuin muutamia päiviä. Se kertonee jotain.

Voisi ehkä kuvitella, että jatkuvasta siivoamisesta ja ruoanlaitosta lukeminen alkaisi väsyttää, mutta se ei ollut minulle ongelma. Vaikka kotityöt ovat kirjassa suuressa roolissa, onnistuin olemaan tarttumatta niihin ja keskittymään sen sijaan tarinan henkilöihin sekä heidän persooniinsa ja ongelmiinsa. Myös ajan, 1960-luvun, kuvaus oli mielenkiintoista ja uskottavaa.

Suurimmat ongelmat kirjassa olivat minulle sen persoonattomat henkilöhahmot ja rakenne. Henkilöt eivät painuneet mieleeni ja he sekoittuivat toisiinsa iloisesti jo ennen kuin olin lukenut kirjan loppuun. Tarina etenee luvuittain, yksi rapun rouva kerrallaan, mutta luvun sisällä saatetaan hypätä myös perheen miehen tai lapsen pään sisälle. Se toisaalta toi uudenlaista näkökulmaa perheen sisäisiin asioihin, mutta toisaalta tuntui vähän köykäisesti toteutetulta. Kun kaikki rapun rouvat on esitelty, on kirjassa vielä jäljellä kaksi lukua. Toiseksi viimeistä lukua en ymmärtänyt ollenkaan. Se ei tuonut minusta kirjaan yhtään mitään uutta.

Täytyy sanoa, että odotukseni olivat hieman korkeammat verrattuna siihen, mitä kirja lopulta minulle antoi. Hieman ärsyttää, sillä tarinassa on kyllä ainesta, mutta se meni pilalle edellä mainitsemieni syiden vuoksi. Ragden Berliininpoppelit-trilogia on ilmeisesti melko tykätty? Ehkäpä uskaltaudun kokeilemaan sitä.

✩✩

Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi 
(Jeg skal gjøre deg så lykkelig, 2011)
Suom. Katriina Huttunen
Tammi 2013, 289 s.

1.11.2013

Liza Klaussmann: Punaisen sään tiikerit


Serkukset Nick ja Helena ovat viettäneet aikaansa yhdessä aina lapsuudestaan saakka. Toisen maailmansodan jälkeen he lähtevät eri teille: Nick sodasta palanneen miehensä Hughesin luokse Floridaan, Helena kihlattunsa Averyn luokse Hollywoodiin. Aluksi ihanalta vaikuttava elämä muuttuu pian molempien naisten kohdalla pettymykseksi. Myöhemmin, monen katkeran vuoden jälkeen, Nick ja Helena tapaavat teini-ikäisten lastensa kanssa suvun kesähuvilalla Tiger Housessa. Mutta mitä tapahtuu, kun lapset Daisy ja Ed löytävät lähistöltä ruumiin?

Kiinnostuin Liza Klaussmannin esikoisromaanista Punaisen sään tiikerit silloin kun se alunperin julkaistiin alkuperäiskielellä. Se julkaistiin sopivasti suomeksi alkusyksystä, joten  nythän se oli viimeistään luettava. Suomennos oli muuten oikein hyvä!

Punaisen sään tiikerit on ihanan tunnelmallinen kirja. Se on hidas ja raukea kuin kuumat kesäillat, joita sen sivuilla vietetään tuon tuostakin. Se on myös kuvaus ajan keskiluokkaisesta elämästä, jossa iltapäivän cocktail on enemmän sääntö kuin poikkeus. Tarinan miljöökin on kiehtova: saari, jossa kaikki tuntevat toisensa ja kesähuvila, jonka kulisseissa voi kuulla ja nähdä kaikenlaista, jos vain on oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Vaikka kirjan juonen kuvauksesta voisi päätellä, että tarina sisältää jonkinlaisen dekkarille tyypillisen arvoituksen, mutta se ei oikeastaan pidä paikkansa. Tietysti saarelta löytyvä ruumis herättää lukijassa kysymyksiä ja se kääntää tarinan asetelman uudenlaiseksi muidenkin kummallisten asioiden käydessä ilmi, mutta Punaisen sään tiikerit ei kuitenkaan ole mikään rikos- tai jännityskirja. Pikemminkin se on kertomus ihmissuhteista sekä intohimosta ja petoksesta kiillotetun julkisivun takana.

Tarina on kerrottu viiden eri ihmisen perspektiivistä käsin ja ajallisestikin se vaihtelee aina 1940-luvulta 1960-luvulle. Osin tapahtumat menevät päällekkäin, mutta niitä kuitenkin katsotaan aina uuden henkilön näkökulmasta, joten jännite pysyy yllä eikä tarina ala kyllästyttää. Tosin, jos ei normaalisti pidä hitaista tarinoista, Punaisen sään tiikerit voi alkaakin kyllästyttää. Mielenkiintoista on muuten se, että viimeisen henkilön osio on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, kun muut ovat kolmannessa. Mutta kyseisen henkilön pään sisään pääseminen onkin tärkeää asioiden ymmärtämisen kannalta.

Nautin kovasti kirjasta ja sen maailmasta. Maailma ei ole kovin iloinen, mutta sen ihmiset ristiriitaisuuksineen ja virheineen ovat hyvin mielenkiintoisia. Kirjan tarinassa on jotain ihanan vanhanaikaista!

✩✩

Liza Klaussmann: Punaisen sään tiikerit
Suom. Mari Janatuinen
WSOY 2013, 390 s.

Lokakuun luetut


Etenkin lokakuun loppupuoli on ollut tavattoman kiireinen (miksi minusta tuntuu, että valitan aina kuukausikoosteiden yhteydessä kiireisyydestäni?) kandiseminaarien ja palautettavien esseiden kanssa. Kaiken lisäksi polvi meni rikki, mikä hidasti kaikkea mahdollista. No, onneksi kuukauteen mahtui kaikenlaista mukavaakin, esimerkiksi osa-aikaisen oman alan työn saaminen maaliskuun loppuun asti ja tietysti myös neljä hyvää kirjaa:
 
Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Susan Fletcher: Meriharakat
Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
Liza Klaussmann: Punaisen sään tiikerit

Kuukaudesta näköjään tuli hyvin naispainotteinen. Klaussmannin Punaisen sään tiikereistä en ole vielä blogannut, mutta bloggaan tämän kirjoitettuani. Näistä neljästä kirja oli minusta paras. Galtbystä länteen sekä Meriharakat olivat molemmat ehkä yhtä hyviä ja Helioskatastrofi jäi puolestaan nyt hännille, vaikkei sekään huono kirja ollut, vaan lukija saattoi olla hieman hukassa.

Luettuja sivuja kertyi 1251, keskiarvona 313 sivua per kirja.

Suunnittelin järjestäväni myöhäisen synttäriarvonnan jossain vaiheessa tätä kuuta, sillä polveni kunto on jo onneksi sen verran hyvä, että sillä pystyy kävelemään suhteellisen normaalisti. Toivottavasti arvontaan menevästä kirjapinosta löytyy jotain tavoittelemisen arvoista. :)

Seuraavaksi Punaisen sään tiikereistä ja sitten kyllä otan mukavan lukuasennon sohvalla ja siirryn norjalaisten kotirouvien maailmaan! Lukuisaa marraskuuta!

21.10.2013

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi


Minä itkin. Kyyneleet olivat sekä lämpimiä että kylmiä. Ne olivat lämpimiä isälleni, jota en enää koskaan saisi tavata. Oliko se niin? Oliko se totta? Kaivauduin syvälle itseeni ja esitin kysymyksen uudelleen: Tapaisinko enää ikinä isääni?

Ruotsalaisen Linda Boström Knausgårdin pienoisromaani Helioskatastrofi alkaa mystisellä kuvauksella siitä, kun kirjan minäkertoja, pieni tyttö, syntyy isänsä päästä yllään kiiltävä varustus. Sitten isä alkaa huutaa ja huutaa. Hänet viedään pois mielisairaalaan äkillisesti puhjenneen skitsofrenian takia. Tyttö jää ilman isäänsä ja hänet sijoitetaan uuteen, uskovaiseen perheeseen pieneen pohjoisruotsalaiseen kylään. Tyttö saa uuden nimen, Anna. Pian seurakunnassa alkaa levitä sana kielillä puhuvasta tytöstä. Mutta myöhemmin Anna ei halua muuta kuin kuolla.

Helioskatastrofi oli pitkästä aikaa vähän vaikea lukukokemus. Sen kieli tai kerronta ei ole mitenkään vaikeaselkoista, mutta en oikein tiedä mitä ajatella lukemani jälkeen. Jäiköhän minulta jotain oivaltamatta? Mitenköhän tarinaa pitäisi tulkita? Oliko Annan isä oikeasti hänen isänsä vai kuka hän oli? Miten Annalle lopulta kävi? Joskus pidän kirjoissa siitä, että lukija jätetään pohtimaan kaikkea rivien välissä ollutta ja lopun jälkeen tapahtunutta, mutta Helioskatastrofin luettuani monet sen asiat jäivät lähinnä häiritsemään.

Tulkintavaikeuksistani huolimatta pidin kirjassa monestakin asiasta. Sen kieli on tiivistä, lauseet lyhyitä ja nopeita, mutta kaunista. Kieli muuttuu kirjan toisessa osassa ja se korostaakin Annan kokemia tunteita hänen senhetkisessä elämänvaiheessaan. Uskonnollisuuden ja mielisairauden kuvaukset ovat mielenkiintoisia ja uskottavalta vaikuttavia (kummankaan kanssa en ole itse elänyt), jälkimmäistä käsitellään enemmän kirjan toisessa osassa. Silloin tarinaan ilmestyy myös paljon tummempia, ahdistaviakin sävyjä. Kirjan kahden eri osan väliin jää kuitenkin aukko, jota en osaa täyttää, ja sekin jäi hieman häiritsemään.

Koen edelleen aika ristiriitaisia tunteita kirjan tarinan suhteen. En siis oikein oivaltanut sitä, mutta silti pidin siitä jollain tasolla. Boström Knausgård on kuitenkin taitava kirjoittaja ja mielelläni lukisin häneltä lisää. Jään varmasti myös ihailemaan kirjan kaunista kansikuvaa.

Helioskatastrofi on luettu myös seuraavissa blogeissa: Sinisen linnan kirjasto ja Magentabooks.


Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi (Helioskatastrofen, 2013)
Suom. Petri Stenman
Like 2013, 138 s.