30.9.2012

Syyskuussa luettua


Harmaa ja sateinen syyskuun viimeinen päivä. Onhan tätä ollutkin jo muutama päivä putkeen. Kun aurinko katoaa, minua alkaa väsyttää eikä jaksaisi oikein mitään. Onneksi iloa vielä irtoaa, ihan pienistäkin asioista, kuten vaikka siitä, että jalassa on ala-asteella kutomani villasukat (erittäin viehkeät), katsoin elokuvan, jossa on lempinäyttelijäni (elokuva itsessään oli huono, mutta ei se haittaa) ja noin viikon päästä saan elämäni ensimmäiset silmälasit (kyllä, se tuntuu oikeasti hauskalta). Myös tämän kuukauden koosteen tekeminen on mukavaa, kun en ole kirjoittanut tänne viikkoon. Nämä kirjat luin syyskuussa:

Jenni Linturi: Isänmaan tähden
Netta Walldén: Ruben ja Harman kartano
Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Anna Godbersen: Erheitä

Vahingossa kuukaudesta muodostui täysin naisvaltainen ja lähes kotimainenkin, luin vain yhden käännöskirjan. Linturin Isänmaan tähden oli näistä selkeästi huonoin. Loppukuukausi sujuikin sitten hyvien kirjojen parissa. Ehkä eniten pidin Timosen ja Godbersenin kirjoista.

Luettuja sivuja yhteensä 1276, keskiarvo per kirja 255 sivua.

23.9.2012

Anna Godbersen: Erheitä


Luen hyvin vähän hömppäkirjallisuutta, mutta täytyy silti sanoa, että Anna Godbersen on sillä saralla suosikkini. Huumaa-sarja ei kuitenkaan ole liian imelää tai ihan aivotonta hömppää, vaan siinä yhdistyy sopivasti niin romantiikka, historia kuin juonittelukin. Nyt luin sarjan kolmannen osan, Erheitä. Sarjassa on siis yhteensä neljä osaa. Jos et ole lukenut aiempia osia, suosittelen, että lopetat tämän kirjoituksen lukemisen tähän, sillä seuraavaksi tuleva kuvaus ei voi olla paljastamatta aiempien osien tapahtumia.

1800-luku on vaihtunut 1900-luvuksi New Yorkin Manhattanilla. Hollandien perheen nuorempi tytär Diana edustaa perhettään seurapiireissä, sillä isosisko Elizabeth ei ole vielä tarpeeksi toipunut esiintyäkseen julkisesti. Elizabethista tuntuu, ettei hän tule toipumaan koskaan. Mutta kun vasta Henry Schoonmakerin kanssa naimisiin mennyt Penelope Hayes kutsuu Elizabethin matkaseurueensa kanssa Palm Beachiin, Elizabeth ei voi kieltäytyä - pikkusisarensa vuoksi. Diana haluaa kiihkeästi tavata Henryn, jonka avioliitto on tietenkin vain kulissia. Matkaan lähtee myös Hollandien perheen entinen palvelustyttö Carolina Broad, joka on tehnyt huikean nousun Manhattanin seurapiireihin. Mutta miten kaikki muuttuu matkan jälkeen? Mikä salaisuus Elizabethilla on? Entä miten käy Schoonmakerin nuoren pariskunnan avioliitolle?

Huh. Erheitä on täynnä mitä intensiivisemmiksi muovautuvia juonikuvioita. Kirja on hirvittävän koukuttava ja ahminkin sen parissa päivässä. Halusin ehdottomasti saada tietää, miten hahmoille käy: mihin ratkaisuun Elizabeth päätyy, miten Henryn ja Dianan rakkaustarina etenee, pysyykö Carolina Manhattanin seurapiirien vauhdissa mukana. Kaiken lisäksi Erheitä loppui vielä niin kutkuttavaan kohtaan, että haluaisin lukea jo heti sarjan viimeisen osan!

En kuitenkaan ihan ymmärrä kirjan suomennettua nimeä. Alkuteos on nimeltään Envy, kateus. Se kuvaakin kirjan tapahtumia ja erityisesti hahmoja paljon paremmin. Lähes jokaisella hahmolla on jotain kadehdittavaa, minkä vuoksi konflikteja syntyy väistämättä. Hahmoista pidin jälleen eniten aikaansa nähden melko epäsovinnaisesti ja kapinallisesti toimivasta Diana Hollandista. Hän tuntuu kirjassa melko uskottavalta. Jotkut eivät sitä kuitenkaan ole, mutta tietty liioittelevaisuus ja karikatyyrimaisuus sopii juuri tämän sarjan hahmoille. Miten viihdyttävä Penelopekaan olisi ilman niin pistävän ilkeää luonnettaan?

Vielä siis yksi sarjan kirja jäljellä. Onneksi Godberseniltä on tullut myös toinen kirjasarja, jonka tapahtumat sijoittuvat 1920-30-luvuille. Siihen tartun seuraavaksi kun saan Huumaa-sarjan päätökseen.

Seitsemästoista luettu teos TBR 100 -listaltani.

Kirjaa on luettu myös seuraavissa blogeissa: Luettuja maailmoja, Le Masque Rouge ja Humisevalla harjulla.


Anna Godbersen: Erheitä (Envy, 2009)
Suom. Katja Ruunaniemi
Karisto 2010, 428 s.

22.9.2012

Tsemppaava blogiystävä


Kiitos Katri tunnustuksesta, myös sinä olet ihana blogiystävä. :) Laitan tunnustuksen eteenpäin kaikille blogini lukijoille ja edes kerran kommentoineille. Mukavaa, että luette ja kommentoitte. On aina hauska huomata, kun blogiini on tullut uusi kommentti, oli se sitten syvällisempi mielipiteenilmaus tai vaikka "minäkin pidin tästä kirjasta".

Tänä viikonloppuna on ollut mukava lukudraivi päällä. Sain tänään päätökseen yhden herkullisen kirjan ja siitä luultavasti lisää huomenna. Tulevalla viikolla minulla on aika paljon opiskelujuttuja hoidettavana, joten saa nähdä miten se vaikuttaa lukemiseen. No, loppuviikosta toivottavasti taas helpottaa.

Mukavaa viikonlopun jatkoa!

20.9.2012

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa


Klarissa perheineen muuttaa Bostoniin, sillä Klarissan mies saa mahdollisuuden työskennellä kaupungissa vuoden ajan. Klarissa luopuu vuodeksi urastaan ja päättää kokeilla miltä vuosi kahden pienen lapsen kotiäitinä tuntuu. Samalla hän voisi yrittää toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa kirjoittaa kirja. Mutta jo lentokoneessa matkalla Yhdysvaltoihin Klarissa näkee jo lapsuudestaan tutun ahdistavan unen, jonka pääosassa on salaperäinen Corinne-niminen nainen. Yhdysvalloissa unet alkavat piinata Klarissaa jatkuvasti ja pian ne vaikuttavat jo Klarissan arkeen ja parisuhteeseenkin. Kuka Corinne oikein on? Miksi Klarissa näkee hänestä unia?

Oli todella jännittävää tarttua tähän Kirjava kammari -blogia pitävän Karoliina Timosen esikoiskirjaan Aika mennyt palaa, vaikken häntä henkilökohtaisesti tunnekaan. Luen kuitenkin vakituisesti hänen ihanaa, omannäköistä blogiaan, josta usein poimin omalle lukulistalleni erityisesti toistaiseksi suomentamattomia kirjavinkkejä. Minua hieman huoletti kirjaa aloittaessani, että vaikuttaako Timosen "tuttuus" lukukokemukseeni, alanko esimerkiksi etsiä yhtäläisyyksiä kirjan päähahmon ja kirjailijan välille. Myönnän, että näin oli aluksi, sillä minusta tuntui, että kirjan päähahmo Klarissa muistuttaa osittain kirjailijaa. Ajatus tuntuu hullulta, koska enhän edes tunne Karoliinaa! Muistuttavuus ei kuitenkaan missään nimessä ollut huono asia ja ehkä se on ollutkin Timoselta tarkoituksellista, mutta enhän minä muiden kirjailijoiden suhteen mieti, että muistuttaako jokin päähahmo kirjailijaa. Pääsin kuitenkin alun jälkeen irtautumaan näistä mietteistäni ja lopun kirjasta luin kuin mitä tahansa muuta kirjaa.

Pidän Timosen tyylistä kirjoittaa niin selkeästi. Arvioista olen lukenut, että kirjan kieli on ollut joidenkin makuun hieman liian arkista, mutta minulle se sopii. Tuskailin vähän aikaa sitten Jenni Linturin Isänmaan tähden -teoksen epäselvyyden kanssa, mutta Aika mennyt palaa on ihanan selkeä olematta kuitenkaan liian avonainen. Kirjassa on kuitenkin selitteleviäkin kohtia, mutta eivät ne minua suuresti häirinneet. Kaiken kaikkiaan kielen suhteen jäi sellainen olo, ettei Timonen yritä liikaa, mikä on minusta hyvin positiivista. 

Tarinan juju avautuu vähitellen Klarissan näkemien unien ja hänen tekemiensä oivallusten kautta, mutta lukija todennäköisesti arvaa sen jo varhaisessa vaiheessa, minä ainakin arvasin. Ehkä joitakin se voi häiritä, mutta minusta tämän kirjan vahvuudet ovat muissa asioissa kuin yllätyksellisyydessä tai sen puuttumisessa, vaikka yllätyksistä kamalasti pidänkin. Ensinnäkin kirjan hahmot ovat uskottavia. He tekevät virheitä, mutta myös oppivat niistä. Ajankuvauskin on kaunista niin nykyajan kuin unimaailman osalta. Toiseksi kirjassa on selkeitä teemoja ja aiheita, joihin monen on helppo samastua: äitiys, anteeksiantaminen, parisuhde ja naiseus muutamia mainitakseni. Kolmanneksi tarina kokonaisuudessaan on kekseliäs ja erilainen. En muista aiemmin lukeneeni mitään vastaavaa.

Siispä nautin kirjan lukemisesta. Se on vahva esikoinen ja mielenkiintoinen lukuromaani. Vaikka jo tarinan alussa arvaisi tulevan, on silti pakko saada tietää miten kaikki päättyy. Ravistuttava loppu toi minullekin jo yllätyksiä mukanaan.

Lisää arvioita kirjasta voi lukea Karoliinan blogin Aika mennyt palaa -sivulta.

✩✩✩✩

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Tammi 2012, 282 s.

12.9.2012

Netta Walldén: Ruben ja rouva Mallamudin tapaus & Ruben ja Harman kartano


Viime päivinä olen ollut superkiireinen ja rasittunut, joten lukeminen on jäänyt vähälle. Mutta juuri kiireisyyden vuoksi olenkin lukenut lastenkirjoja. Ne ovat ohuita, helppolukuisia ja niitä on kiva lukea pienissäkin pätkissä. Luin kuluneen viikon aikana peräjälkeen Netta Walldénin ihastuttavat lastenkirjat Ruben ja rouva Mallamudin tapaus sekä Ruben ja Harman kartano.

Ruben ja rouva Mallamudin tapaus on Netta Walldénin esikoisteos ja se aloittaa Rubenin tutkimuksia -nimisen mysteeriromaanien sarjan. Saarnilaaksossa asuvien Virginia ja Valdemar Pinterän lapset Ruben ja Lisa ovat vallan uteliaita lapsia. Naapurissa asuvan kummallisen rouva Mallamudin pihalta on kuulunut outoa ääntä ja lapset päättävät lähteä tutkimaan sen lähdettä. Retki johdattaa lapset rouva Mallamudin menneisyyden ja kiinalaisten posliininukkejen arvoituksen äärelle.


Ruben ja Harman kartano on sarjan toinen osa, mutta sen voi lukea myös itsenäisenä kirjana. Ensimmäinen osa kuitenkin valottaa toisen osan henkilöiden ja kiinalaisten posliininukkejen taustaa, joten siksi etsin luettavakseni ensin sarjan avausosan, vaikka sain toisen osan ensin ennakkokappaleena kustantajalta. Saarnilaaksossa on nähty hiippailevan outo sinapinkeltaiseen takkiin ja pullonpohjalaseihin sonnustautunut mies. Mitä tämä kaikille tuntematon mies tekee Rubenin naapurustossa? Ruben ja Lisa alkavat selvittää niin hiipparin kuin myös Saarnilaaksosta kadonneiden ihmisten tapauksia.

Nämä kirjat ovat todella ihania! Saarnilaakson asukkaat ovat hyvin erikoista porukkaa. Hahmot ovat kärjistettyjä, mutta niin lastenkirjaan sopivia. Pidän erityisesti hupsusta poliisipartiosta, jonka työskentely on hyvin kyseenalaista, mutta kirvoittaa taatusti naurut niin lapsissa kuin aikuisissakin. Kirjoissa on myös sopivan hyväntuulista huumoria eli ei virtsankarkailusuojia tällä kertaa... Myös aikuinen lukija löytää tarinoista hieman jännitettävää. Rubenin ja Lisan tutkimien tapausten ratkaisuja ei paljasteta liian pian, joten yllättäviä käänteitä on luvassa.

Pidän valtavasti myös kirjojen mustavalkoisesta kuvituksesta, jonka on taiteillut Laura Valojärvi. Jokaisen luvun alussa on sen henkilön tai henkilöiden kuva, joka on luvussa pääosassa. Ensimmäisen kirjan luvuissa, joissa Ruben esiintyy, on aina sama Rubenin kuva, mutta toisessa kirjassa kuvat vaihtelevat, mikä onkin minusta paljon kiinnostavampi ratkaisu. Myös kansikuvat ovat kauniita ja yksityiskohtaisia.

Pidin hieman enemmän ensimmäisestä osasta, jossa ratkottavana oleva arvoitus on minusta jännittävämpi. Toisaalta toinen osa on ehkä enemmän aikuisten makuun, sillä siinä esiintyvät teemat, kuten anteeksiantaminen ja yksinäisyys, ovat paremmin ymmärrettävissä aikuisen kuin lapsen silmin. Toivottavasti sarja jatkuu, sillä haluan lukea lisää!

Lue lisää kirjoista esimerkiksi Opuscolosta!

✩✩✩✩

Netta Walldén: 
Ruben ja rouva Mallamudin tapaus
WSOY 2011, 161 s.
Ruben ja Harman kartano
WSOY 2012, 172 s.

7.9.2012

Jenni Linturi: Isänmaan tähden


Jenni Linturin esikoisteos Isänmaan tähden oli viime vuonna Finlandia-ehdokkaana ja osaltaan se vaikutti päätökseeni lukea se jossain vaiheessa. Siihen vaikutti myös toinen viime vuonna julkaistu nuoren naisen kirjoittama ei mikään perinteinen sotakuvaus, Katja Ketun Kätilö. Pidin Kätilöstä hurjasti, ehkä pitäisin Linturinkin kirjasta?

Isänmaan tähden -romaanissa vuorotellaan kahden ajan välillä, 1940-luvulla ja nykyisyydessä. Päähenkilö on Antti, joka on nuorena miehenä jatkosodan kynnyksellä värväytynyt natsi-Saksan SS-Waffen-joukkoihin. Antti haaveilee sankaruudesta ja kunniamerkeistä, mutta sota Saksassa onkin jotain aivan muuta. Nykyisyyden Antti potee muistisairautta, joka sekoittaa nykyisyyden ja sotavuosien muistot keskenään. Vuosikymmeniä visusti muistin perukoille työnnetyt asiat palaavat ja perheenjäsenetkin sekoittuvat aikoja sitten kuolleisiin aseveljiin. Mitä sellaista sodassa tapahtui, että Antti on halunnut siitä vaieta? Oliko sota isänmaan arvoista?

Linturi tarttuu rohkeasti kirjassaan aina viime vuosiin asti tabuna pidettyyn aiheeseen. Hän osaa tunkeutua hyvin niin muistisairaan vanhuksen kuin nuoren, vieraalla maalla sotivan miehen mieleen. Koin kaiken hyvin uskottavana ja ehkä Linturi onkin ammentanut inspiraatiota jostain tosipohjaisesta tarinasta tai dokumentista.

Mutta. En oikein missään vaiheessa päässyt kunnolla sisään tarinaan. Linturin kerronta on minun makuuni liian epäselvää ja runollista. Siinä on liikaa vaikealta tuntuvia kielikuvia. Se on lyhyttä ja ytimekästä, mutta välillä liiankin ytimekästä. Tuntuu, että lukijan täytyy lukea liian paljon rivien väleistä, että tapahtumakulku tulee ymmärretyksi. Pidin kyllä muuten kielestä, etenkin sanavalinnoista, mutta tarina jäi hirveän epäselväksi. Tiedän tosin, että olen enemmän suoraviivaisemman kerronnan ystävä ja haluan olla suurimman osan ajasta perillä siitä mitä tarinassa tapahtuu. Aukkoja sopii mielestäni jättää lähinnä tarinan loppuun.

Eikä epäselvyydessä ollut kyse pelkästään vanhan, muistisairaan Antin ajatuksista. Ymmärrän, että ne ajatukset varmasti ovatkin epäselviä, mutta myös sota-ajan ja sodan jälkeisen ajan Antin ajatukset sekä yleensä tapahtumat on kirjoitettu vaikeaselkoisesti. Se, etten aina ymmärtänyt, saattoi tietysti johtua myös tämän hetkisistä olosuhteistani, koska olen ollut hieman kipeänä ja stressaantunut jo valmiiksi syksyn opinnoistani. Mutta lyön vetoa sen puolesta, että en vain oikein ymmärtänyt.

Linturin esikoisen aihe on hyvin kiinnostava, mutta toteutukselle en syttynyt. Minulle tuli tästä lukukokemuksena ajatellen mieleen Riikka Pulkkisen Totta, jossa kyllästyin liian kauniiseen kieleen. Sitä samaa oli tässäkin kirjassa, mutta hieman eri tavalla. Onneksi kirja oli kuitenkin lyhyt, vaikka sain silti kulutettua siihen monta päivää.

Kuudestoista luettu teos TBR 100 -listaltani.



Jenni Linturi: Isänmaan tähden
Teos 2011, 233 s.

1.9.2012

John Irving: Oman elämänsä sankari


John Irving kuuluu lempikirjailijoideni joukkoon, vaikka olen lukenut miehen tuotannosta vasta neljä kirjaa. Ensin luin Garpin maailman ja sitä seurasivat Ystäväni Owen Meany ja Kaikki isäni hotellit eli juuri ne Irvingin luultavasti tunnetuimmat ja pidetyimmät teokset. Garpin maailma on kenties paras lukemani kirja ikinä. Pitkän Irving-tauon jälkeen luin Oman elämänsä sankarin, mutta kaikki ei mennytkään ihan putkeen. Toisaalta vähän pelkäsinkin sitä, pelkäsin, mitä annettavaa Irvingin muilla kirjoilla on mainittujen kolmen upean teoksen jälkeen. Siitäpä se pitkä tauko johtuikin.

Oman elämänsä sankari on kertomus orvosta Homer Wellsistä, joka asuu muiden orpolasten kanssa St. Cloud'sin orpokodissa. Lukuisista adoptioyrityksistä huolimatta Homer palaa aina uudestaan ja uudestaan St. Cloud'siin, hän kuuluu sinne. Sitä mieltä on lopulta myös orpokodin johtaja tohtori Larch, joka päättää perehdyttää Homerin Luojan työhön. St. Cloud's ei ole tavallinen orpokoti vaan se on myös paikka, jonne naiset voivat tulla synnyttämään sekä abortoimaan ei-toivotut lapsensa. Jälkimmäinen täytyy tehdä salaa, sillä 1900-luvun alun Yhdysvalloissa abortti on oleva vielä pitkään laiton toimenpide. Tohtori Larchin opastuksella Homerista tulee taitava gynekologian tuntija. Tohtori kaavailee hänestä jopa seuraajaa itselleen, kunnes parikymppisen Homerin tie vie pois orpokodista, pidemmäksi aikaa kuin tohtori olisi toivonut. Millaiseksi Homerin, oman elämänsä sankarin, elämä lopulta muodostuukaan?

Hyvin mielenkiintoista Oman elämänsä sankarissa on sen teemat: orpojen asema viime vuosisadan alun Yhdysvalloissa, abortin oikeutus, erilaiset moraalikysymykset ja rakkauden eri muodot. Irving kirjoittaa näistä asioista helposti, paasaamatta ja mustan huumorin keinoin. Kirjassa on Irvingin tapaan myös laaja henkilögalleria ja laajalla tarkoitan myös henkilöiden erilaisuutta. He ovat helposti lähestyttäviä ja samastuttavia. Petyin kuitenkin Homerin hahmoon. Olisin kaivannut mieheen jotain ytyä, vähän potkua persuksille. Loppua kohden kuitenkin pidin hänestä enemmän.

Kehun kirjaa myös siitä, että se on hieman erilainen kuin aiemmat lukemani Irvingit. Takakansi kertoo, että "Irving on luonut nahkansa: tässä romaanissa ei painita, ei käydä Wienissä eikä temppuilla karhujen kanssa. Mutta irvingmäinen kertojanote on ennallaan --." ja olen samaa mieltä. Irvingmäiset tunnusmerkit eivät ole kirjassa esillä, mutta ehdottoman Irvingiä tämä on silti. Esimerkiksi irvingmäinen huumori kukkii myös Oman elämänsä sankarissa, mutta minusta vaisummin, ja kerronta on osan ajasta hyvinkin poukkoilevaa ja rönsyilevää. Näistä minä tunnistan Irvingin erityisen hyvin. Tunnistan Irvingin myös absurdeista tapahtumista, mutta niidenkin osalta Oman elämänsä sankari oli aika vaisu. 

Kaiken kaikkiaan kirja tuntui jotenkin liian kesyltä ja liian hitaalta. Paikoitellen jopa turhauduin, kun tarina ei tuntunut millään liikkuvan eteenpäin ja henkilöt jossittelivat jossittelemasta päästyään. Pidin tarinasta, pidin suuresta osasta henkilöistä, pidin teemoista, pidin tässä niin monesta asiasta, mutta jotain jäi häiritsevällä tavalla puuttumaan. Se saattoi olla se vielä kierompi huumori tai sitten absurdius tai sitten en vain ollut Oman elämänsä sankarille sopivalla tuulella. Ehkä seuraavan Irvingin aika ei olisi ollutkaan vielä, ken tietää. Nyt osa kirjasta meni hieman väkipakolla lukemiseksi ja se ei ole kivaa. Ja minä kun vielä mietin pienen hetken verran, että lukisin tämän englanniksi, koska sekin löytyy hyllystä!

En tiedä, uskallanko tarttua taas uuteen Irvingiin ihan lähiaikoina, mutta mietin jo, että mikähän voisi olla seuraava. Miehet uudemmat teokset eivät ilmeisesti ole saaneet niin paljon ylistystä kuin nämä vanhemmat, mutta Leski vuoden verran on kuulemani mukaan hieno kirja, vaikka onkin hieman uudempaa tuotantoa? Hyllyssäni on myös Viimeinen yö Twisted Riverillä, ei sekään ilmeisesti huono ole. No, joka tapauksessa matkani Irvingin kanssa jatkuu vielä jonain päivänä tästä pienestä pettymyksestä huolimatta!

Kirjablogeja, joissa Oman elämänsä sankarista pidettiin enemmän: Jossun lukupäiväkirja, Unni lukee ja Kirjojen keskellä.


John Irving: Oman elämänsä sankari (The Cider House Rules, 1984)
Suom. Kristiina Rikman
Tammi 1985, 463 s.