8.8.2012

Helena Sinervo: Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus


Eräänä päivänä postiluukusta kolahti ennakkokappale Helena Sinervon lastenkirjasta Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus (julkaistaan 13. elokuuta) ja täytyihän sitä kokeilla, että miltä tämäntyyppinen fantasian ja sadun yhdistelmä maistuu, kun sellaista harvemmin tulee luettua. 

Tarinan keskiössä on 12-vuotias poika Prinssi Ahava, joka on vauvana jätetty Pataranian kuningattaren Caramellan huolehdittavaksi. Päivänä, jolloin prinssi täyttää 12 vuotta, hän saa tietää juuristaan ja löytää riipuksen, joka tuo kantajalleen menestystä kaikissa yrityksissä. Prinssi Ahava ja hänen värikäs seurueensa, johon kuuluu varis, kissa ja possu, lähtevät vaaralliselle matkalle ottamaan selvää riipuksen saloista. Samaan aikaan Pataranian naapurimaan Kauhalanian hallitsija Keisari Kalmanheimo havittelee riipuksen tuomaa voimaa itselleen.

Luettuani kirjan loppuun minulla oli aika ristiriitaiset fiilikset. Osittain pidin siitä, osittain en. Kirjan tarina on vetävä sekä sujuvasti etenevä lasten- ja nuortenkirjamaiseen tapaan ja jännittäviä tapahtumia riittää. Tarinassa on paljon yhtymäkohtia Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiaan, vaikka Sinervo kertoo ottaneensa siihen hajurakoa. Tolkienin lisäksi Pataranian ja Kauhalanian suhteista minulle tuli heti kirjan alussa mieleen Suomen ja Venäjän / Neuvostoliiton menneet suhteet. Kauhalania sijaitsee nimittäin Pataranian itäpuolella, sitä hallitsee "'verenhimoinen hullu' ja 'psykopaatti', joka lietsoo sotaa ja kansallismielistä kiihkoa", Keisari Kalmanheimo haluaa kumota vuoden 1512 rajan ja ottaa haltuunsa Pataranialle kuuluvan Lusikkalaakson, kansalaisilla on kurjat oltavat, sananvapautta ei ole ja jos tätä kirjoittamatonta sääntöä rikkoo, joutuu Harmaan Kaulan Linnaan keskelle Karmalakkien vuoristoa. En tiedä, ovatko nämä yhtenevyydet olleet Sinervolta tarkoituksellisia vai ovatko ne vain minun päässäni.

Sinervon käyttämä kieli on rikasta ja monipuolista, mutta välillä puhekielisyys häiritsi, vaikka se varmaan vetoaakin nuorempiin lukijoihin. Kirjan huumori on minusta kohdillaan, mutta esimerkiksi lausahdus "voi älykääpiöitten virtsankarkailusuoja" meni minusta jo vähän yli, vaikka se tuleekin matkaan lähteneen seurueen raisuimmalta jäseneltä. Mutta ehkä tuollaiset ilmaukset naurattavat sitten lapsia, itse en enää muista minkälaiset asiat minua naurattivat ollessani pieni.

Pidin kirjassa eniten varsinaisesta tarinasta juurikin sen vauhdikkuuden ja tapahtumien vuoksi. Se on kuitenkin hieman epätasapainoinen siten, että kirja käynnistyy aika hitaasti, mutta loppu sujahtaa hetkessä ohi. Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus on tosin vasta ensimmäinen osa Patarania-nimistä kaksiosaista sarjaa, joten ehkä toinen osa tasapainottaa kokonaisuutta.

Nyt tätä kirjoittaessani mielipiteeni kirjasta ei ole oikeastaan yhtään selvennyt. Pidin ja en, edelleen. Olisi hauska tietää, että mitä mieltä varsinaiset kohderyhmään kuuluvat lukijat tästä ovat, mutta harmi, ettei tuttavapiiriini kuulu lapsia, joilla tämän voisi luetuttaa.

Katso, mitä Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni on ollut kirjasta mieltä!

✩✩

Helena Sinervo: Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus
WSOY 2012, 246 s.

4 kommenttia :

  1. Virtsankarkailusuoja menee kyllä minustakin jo mauttoman puolelle... voisin silti lukeakin tämän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo virtsankarkailusuoja oli onneksi se reippaasti pahin ilmaus mitä kirjasta löytyy, muut ilmaukset olivat kirjaan sopivia. No, yksi paska siellä taisi olla, mutta ei sen pahempaa :) Kannattaa kokeilla!

      Poista
  2. Olin aivan häkeltynyt kun katsoin, että olet ottanut luettavaksesi lastenkirjan! Mutta syykin löytyi.

    En tiedä miksi, mutta päiväkodissa kun tuli luettua paljon lastenkirjoja lapsille, niin kyllä monissa uusissa oli todella erikoista kieltä ajatellen, että kirjat oli lapsille suunnattu ja joissakin ei ollut päätä saati häntää koko tarinassa! Sai aika tarkkana olla mitä milloinkin otti luettavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, vähän tulee kyllä lastenkirjoja luettua :) No, Annoja, Muumeja ja Pikku Vampyyria löytyy blogista, joista vähintään kaksi ensimmäistä sopii myös aikuisille, mutta muuten on lastenkirjat jääneet vähiin. Voisi lukea enemmänkin ja itseasiassa pari onkin jossain välissä tulossa lukuun.

      Tässä kirjassa kieli oli muuten hyvää, jollei oteta lukuun tuota virtsankarkailusuojaa ja minua hieman häirinnyttä nuorisolle tyypillistä puhetapaa, jota yksi kirjan henkilöistä käytti. Pidän enemmän ihan yleiskielestä, mutta joihinkin lapsiin kai vetoaa puhekielisyys.

      Poista