16.8.2012

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli


Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli on varmasti monelle tuttu kirja. Minä kuitenkin luin kirjan vasta nyt ensimmäistä kertaa. Jostain syystä Peppi Pitkätossu oli lapsena se Lindgrenin kiinnostavin hahmo eikä muihin oikein tullut tutustuttua.

Veljeni, Leijonamieli on kertomus kahdesta veljeksestä, Joonatanista ja Korpusta. Tarina alkaa surullisesti: nuorempi veljes Korppu on vakavasti sairas ja tietää kuolevansa pian. Hän kadehtii isoveljeään, joka on rohkea ja josta kaikki pitävät. Korppu itsehän on vain arka pieni poika. Eräänä päivänä veljesten talossa syttyy tulipalo ja Korppua pelastaessaan Joonatan kuolee. Ei mene kauaa, kun myös Korppu menehtyy sairauteensa ja päätyy kauniiseen paikkaan nimeltä Nangijala, jälleen yhteen Joonatanin kanssa. Nangijalassa kaikki vaikuttaa olevan hyvin ja Korpun sairauskin on poissa, mutta naapurilaaksosta kantautuu pian ikäviä uutisia, mikä heittää veljekset hurjaan seikkailuun.

Luin vuosi sitten Ronja, ryövärintyttären ja se palasi mieleeni Veljeni, Leijonamieltä lukiessani. Molemmat kirjat ovat jännittäviä seikkailuja ja molemmissa luonto on vahvasti läsnä. Molemmat kertovat myös hyvän ja pahan välisestä taistelusta sekä vahvasta ystävyydestä. Mietiskelin silloin Ronjaa lukiessani, että minkä ikäiselle lapselle kirja olisi sopiva, sillä tekstissä esiintyy paljon kirosanoja ja tapahtumat ovat aika pelottavia. Veljeni, Leijonamielessä ei kiroilla, mutta surullinen ja pelottava se on. Sivuhahmojen kuolemien lisäksi myös päähahmot Korppu ja Joonatan kuolevat jo kirjan alussa. Minun on tietysti hankala arvioida, että minkä ikäiselle Veljeni, leijonamieli sopii luettavaksi, sillä minulla ei ole lapsia ja lapset ovat niin yksilöllisiä. Voi olla, että lapsi ei edes pahemmin kiinnitä huomiota kirjan hurjimpiin tapahtumiin saatika oikein ymmärrä niitä, vaan Korpun ja Joonatanin seikkailu on se kirjan kiinnostavin asia. Näin aikuisena kirja tuntuu aika hurjalta, mutta lapsen silmin katsottuna näin tuskin on, siis ainakaan kuolemateeman osalta.

Kirjan parasta antia on veljesten välisen rakkauden kuvaaminen. He auttavat toinen toistaan tilanteessa kuin tilanteessa, tekevät toisen eteen mitä tahansa. Kaiken kaikkiaan kaikki kirjan hahmot tuntuivat hyvin uskottavilta. Pidin erityisesti myös siitä millä tahdilla Lindgren kuljettaa tarinaa eteenpäin: ei liian nopeasti, mutta ei liian verkkaisestikaan. Joskus tuntuu, että lasten- ja nuortenkirjat etenevät liian nopeasti ja kaiken tärkeän täytyy tapahtua niin pian kuin suinkin. Lindgren rakentaa tapahtumia kaikessa rauhassa lukijan siihen kyllästymättä.

Vaikka Veljeni, Leijonamieli on hyvin surullinen kirja, loppumaku oli kuitenkin varsin positiivinen. Tarinan loppu on aikuislukijan silmin katsottuna aika kamala, mutta silti samaan aikaan onnellinen ja lohdullinen. Tunnetta viimeisen sivun jälkeen on hankala kuvailla. Pidin Ronja, ryövärintyttärestäkin, mutta taidan pitää Veljeni, Leijonamielestä hieman enemmän!

Viidestoista luettu teos TBR 100 -listaltani.

Kirjasta on kirjoitettu myös mm. seuraavissa blogeissa: Villasukka kirjahyllyssä, Sonjan lukuhetket ja Morren maailma.


Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli (Bröderna Lejonhjärta, 1973)
Suom. Kaarina Helakisa
WSOY 2008, 231 s.

18 kommenttia :

  1. Olen lukenut tämän joskus aikoja sitten pentuna ja se on säilynyt mielessä läpi elämän. En tosin juurikaan muista mitään kirjasta, mutta on monesti käynyt mielessä lukea se uudelleen samoin kuin Ronja Ryövärintytärkin. Joitakin lasten/nuortenkirjoja voi hyvin lukea uudelleen näin vanhempanakin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, aikuisena on aika jännittävää lukea joitain lapsuuden suosikkejaan uudelleen tai sitten tutustua niihin, jotka ovat lapsena jääneet väliin :) Olen esimerkiksi hitaasti mutta varmasti lukemassa Pikku vampyyreja uudestaaan sitten lapsuuden, samoin Terry Pratchettin Kiekkomaailma-sarjaa (tosin nuorena luin vain murto-osan koko sarjasta). Uusina olen Lindgrenin kirjojen lisäksi lukenut ainakin Montgomeryn Annoja ja Janssonin muumeja, aivan ihania!

      Poista
  2. Meillä on luettu kaikkia Lindgrenin kirjoja, mutta jostain syystä ei tytärtä eikä äitiä kiinnostanut Peppi. Sen sijaan Vaahteramäen Eemeli ja monet muut. Muistan vieläkin miten tarkkaan harkitsin, milloin voin Merille lukea Veljeni, Leijonamielen. Kun satu päättyi itkin itsekin, vaikka olin sen monasti lukenut. Tytär nimeää edelleen tämän tarinan vaikuttavimmaksi lukumuistokseen lapsuudesta.

    Kaniskuvakin on herkkä, kaunis...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommenteista päätellen monella tämä kirja on niitä lapsuuden mieleenpainuneimpia kirjoja. Jos ei tarinan osalta, niin ainakin tunnelman. Enkä yhtään ihmettele, tämä jää varmasti minunkin mieleeni pitkäksi aikaa :)

      Kansikuva on todella kaunis! Muukin kuvitus oli hienoa.

      Poista
  3. Taisin lukea tämän joskus kuutosluokalla? Todella surullinenhan se oli, mutta hieno silti. En itse ainakaan kokenut mitenkään traumatisoituvani ja oikeastaan kuoleman onnellisuus tuntui lohduttavalta. Toisaalta ymmärrän kyllä tavallaan, miksi kirja on ollut kiellettyjen listalla lasten ja nuorten itsemurhaan kannustamisesta... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin koin kuoleman tässä lohduttavana, siis juuri sen onnellisen fiiliksen vuoksi.

      Ai tämä on ollut kiellettyjen kirjojen listalla? Hui, enpä olisi uskonut :D

      Poista
  4. En ole onneksi ainoa, joka luki Leijonamielen vasta aikuisena ;)

    Lindgren tosiaan kuljettaa tätä tarinaa juuri sopivalla tahdilla! Minullekin jäi päällimmäiseksi tunteeksi positiivisuus, surullisuudesta huolimatta. Ihana kirja, joka nousi tasoihin tai ehkä jopa ohi Ronja Ryövärintyttärestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih :D Hirveän hassua ajatella, että tämä kirja tuntui niin positiiviselta, vaikka olikin niin surullinen. Fantasiaelementti vaikutti kovasti asiaan.

      Poista
  5. Ihan mahtava kirja. Tämä ja Ronja Ryövärintytär on ehdottomat lempparit Lindgrenin tuotannosta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen lukenut vasta tämän ja Ronjan (+Pepin), joten en uskalla vielä sanoa koko tuotannon suosikkia, mutta tämä on näistä kolmesta ollut paras :)

      Poista
  6. Kovin yksityiskohtaisesti tarinaa ei voi enää muistaa, kun sen on lukenut arviolta vajaa 20 vuotta sitten, mutta muistan kuitenkin fiiliksen joka siitä jäi. Taisin jopa vähän säikähtää, miten ankea ja surullinen se oli, samaan aikaan kun sairastuin itsekin. Pitäis lukea ehottomasti uudelleen :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siihen miten kirjan kokee, vaikuttaa varmasti oma elämäntilanne. Jotkut saavat tästä lohtua, joillekin kirja taas voi olla liikaa, muistuttaa liian kipeistä asioista. Kannattaa lukea uudelleen kun et kerran muista tarinaa niin paljon :)

      Poista
  7. Jos minun pitäisi valita yksi elämäni kirja, se olisi varmaankin tämä. Ensimmäisen kerran tämä luettiin minulle, kun olin kahdeksan. Palasin siihen yliopisto-opintojen aikaan ja sen jälkeen olen lukenut tämän monta kertaa. Joka kerta kyyneleet tulevat silmiin tämän kirjan kanssa. Hieno, hieno kirja, jonka kanssa voi käydä läpi vaikeina pidettyjä tunteita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa kuulla, että tämä on sinun elämäsi kirja :) Minä en ole vielä löytänyt omaani, ehkä sitten kun tästä vanhenee. Veljeni, Leijonamieli oli kuitenkin minulle toimiva lohtukirja.

      Poista
  8. Minäkin luin tämän ensimmäisen kerran vasta aikuisiällä ja muistaisin itselläni olleen jokseenkin samoja mietteitä siitä, kenelle kirja sopii. Toisaalta lapsena tuli itsekin katsottua ja kuultua paljon tarinoita, joilla oli syvempikin merktiys kuin mitä itse silloin tajusi. Mutta ei niitä silloin pitänyt minään, nyt aikuisena asioita miettii niin eri lailla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan, lapset eivät ymmärrä asioita samalla tavalla kuin aikuiset, joten sikäli tämä kirja on varmaankin ihan turvallista lukea aika nuorellekin lapselle. Mutta onhan se toki yksilöllistä, että millaista lapsi kestää. Vanhempi tuntee lapsensa parhaiten :)

      Poista
  9. Siitä syystä, että olen jo isoäiti-iässä, olen tutustunut Veljeni Leijonamieleen vasta aikuisena. Lapsuuteni kirja oli Mio, poikani Mio. Leijonamieli tuli hyvin ajankohtaiseksi vuonna 1990, kun sen loppu osui aika lailla yksiin sen kanssa, mitä veljenpojalleni (23 v) tapahtui. Kirja lohdutti sekä minua että veljeni perhettä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa kuulla, että kirjasta oli lohduttajaksi. Minäkin koin Leijonamielen nimenomaan lohtukirjana, vaikkei se suoraan kytkeytynyt mihinkään tapahtumaan tai henkilöön elämässäni.

      Voi olla, että Mio, poikani Mio on seuraava Lindgrenin kirja jonka luen.

      Poista