31.8.2012

Elokuussa luettua

Pörrö-kissa varjoa pitämässä

Elokuu oli minulle aika keskiverto lukukuukausi. Luin yhteensä viisi kirjaa:

Yann Martel: Piin elämä
Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

Irvingin Oman elämänsä sankarin sain päätökseen tänä iltana, joten mielipiteeni siitä kajahtanee kuuluville huomenna. Sen voin kertoa, että kuukauden parhaaksi kirjasta ei ollut, vaikka niin kuvittelin. Ykköspaikasta sen sijaan kisaavat Martelin Piin elämä ja Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli. Voiton taitaa viedä Leijonamieli, sillä se oli koskettavampi.

Hauskaa, että kaksi viidestä kirjasta oli lastenkirjoja, sillä luen niitä melko vähän! Ja ihan syyttä suotta olen ollut niihin tarttumatta, sillä aikuinenkin lukija viihtyy niiden parissa. Siksi syksyn aikana olen ajatellut lukea ainakin kolme neljä lastenkirjaa lisää, sellaisia, jotka omasta hyllystäni jo löytyvät.

Elokuun aikana luin myös ensimmäisen Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen kirjan eli Lewyckan Meidät kaikki on tehty liimasta. En rakastunut, mutta pidin kuitenkin. Otaksuin, että luen kaikki kolme haastekirjaa kesän aikana, mutta näin sitten kävi, muut kirjat kiilasivat eteen. Haasteesta en ole kuitenkaan luopumassa, vaan toinen haastekirja on jo kotiutettu kirjastosta ja odottaa päättäväisesti lukuvuoroaan!

Luettuja sivuja kertyi yhteensä 1751, keskiarvona tästä 350 sivua.

Syksy alkaa minulle virallisesti ensi viikolla, kun ensimmäiset luennot ja opintojeni toinen vuosi pyörähtävät käyntiin. Toisaalta voisin vielä lomailla, toisaalta opiskelukin voisi taas maistua. Etenkin, kun edessä on informaatiotutkimuksen sivuaineopinnot, johon sain keväällä oikeuden hirveän hermoilun päätteeksi. Syksy tulee varmaan olemaan aika kiireinen, mutta eiköhän kirjabloggaamisellekin löydy sijansa :)

26.8.2012

Post-it tunnustus


Kiitos ilahduttavasta tunnustuksesta Valkoinen kirahvi! Piristi iltaani :)

Tunnustus on tarkoitus laittaa eteenpäin viidelle suosikkiblogilleen ja tällä kertaa tunnustus menee seuraaville kirjabloggaajille:

Sannalle Luettua-blogiin
Uppoa hetkeen -blogin peikkoneidolle
Janninnalle MJAU-blogiin

Näitä viittä ihanaa blogia yhdistävät kiinnostavat kirjat ja oivaltavat arviot. Löydän näistä blogeista aina jotain mielenkiintoista luettavaa lukulistani jatkoksi. Blogeja yhdistää myös kirjoittajien ikä ja he ovat kaikki samaa ikäluokkaa kuin minä. Tosin tämä yhteneväisyys oli silkkaa sattumaa, sillä huomasin sen vasta kun olin jo listannut blogit ylös :)

Lopuksi vielä tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it -lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

16.8.2012

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli


Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli on varmasti monelle tuttu kirja. Minä kuitenkin luin kirjan vasta nyt ensimmäistä kertaa. Jostain syystä Peppi Pitkätossu oli lapsena se Lindgrenin kiinnostavin hahmo eikä muihin oikein tullut tutustuttua.

Veljeni, Leijonamieli on kertomus kahdesta veljeksestä, Joonatanista ja Korpusta. Tarina alkaa surullisesti: nuorempi veljes Korppu on vakavasti sairas ja tietää kuolevansa pian. Hän kadehtii isoveljeään, joka on rohkea ja josta kaikki pitävät. Korppu itsehän on vain arka pieni poika. Eräänä päivänä veljesten talossa syttyy tulipalo ja Korppua pelastaessaan Joonatan kuolee. Ei mene kauaa, kun myös Korppu menehtyy sairauteensa ja päätyy kauniiseen paikkaan nimeltä Nangijala, jälleen yhteen Joonatanin kanssa. Nangijalassa kaikki vaikuttaa olevan hyvin ja Korpun sairauskin on poissa, mutta naapurilaaksosta kantautuu pian ikäviä uutisia, mikä heittää veljekset hurjaan seikkailuun.

Luin vuosi sitten Ronja, ryövärintyttären ja se palasi mieleeni Veljeni, Leijonamieltä lukiessani. Molemmat kirjat ovat jännittäviä seikkailuja ja molemmissa luonto on vahvasti läsnä. Molemmat kertovat myös hyvän ja pahan välisestä taistelusta sekä vahvasta ystävyydestä. Mietiskelin silloin Ronjaa lukiessani, että minkä ikäiselle lapselle kirja olisi sopiva, sillä tekstissä esiintyy paljon kirosanoja ja tapahtumat ovat aika pelottavia. Veljeni, Leijonamielessä ei kiroilla, mutta surullinen ja pelottava se on. Sivuhahmojen kuolemien lisäksi myös päähahmot Korppu ja Joonatan kuolevat jo kirjan alussa. Minun on tietysti hankala arvioida, että minkä ikäiselle Veljeni, leijonamieli sopii luettavaksi, sillä minulla ei ole lapsia ja lapset ovat niin yksilöllisiä. Voi olla, että lapsi ei edes pahemmin kiinnitä huomiota kirjan hurjimpiin tapahtumiin saatika oikein ymmärrä niitä, vaan Korpun ja Joonatanin seikkailu on se kirjan kiinnostavin asia. Näin aikuisena kirja tuntuu aika hurjalta, mutta lapsen silmin katsottuna näin tuskin on, siis ainakaan kuolemateeman osalta.

Kirjan parasta antia on veljesten välisen rakkauden kuvaaminen. He auttavat toinen toistaan tilanteessa kuin tilanteessa, tekevät toisen eteen mitä tahansa. Kaiken kaikkiaan kaikki kirjan hahmot tuntuivat hyvin uskottavilta. Pidin erityisesti myös siitä millä tahdilla Lindgren kuljettaa tarinaa eteenpäin: ei liian nopeasti, mutta ei liian verkkaisestikaan. Joskus tuntuu, että lasten- ja nuortenkirjat etenevät liian nopeasti ja kaiken tärkeän täytyy tapahtua niin pian kuin suinkin. Lindgren rakentaa tapahtumia kaikessa rauhassa lukijan siihen kyllästymättä.

Vaikka Veljeni, Leijonamieli on hyvin surullinen kirja, loppumaku oli kuitenkin varsin positiivinen. Tarinan loppu on aikuislukijan silmin katsottuna aika kamala, mutta silti samaan aikaan onnellinen ja lohdullinen. Tunnetta viimeisen sivun jälkeen on hankala kuvailla. Pidin Ronja, ryövärintyttärestäkin, mutta taidan pitää Veljeni, Leijonamielestä hieman enemmän!

Viidestoista luettu teos TBR 100 -listaltani.

Kirjasta on kirjoitettu myös mm. seuraavissa blogeissa: Villasukka kirjahyllyssä, Sonjan lukuhetket ja Morren maailma.


Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli (Bröderna Lejonhjärta, 1973)
Suom. Kaarina Helakisa
WSOY 2008, 231 s.

12.8.2012

Marina Lewycka: Meidät kaikki on tehty liimasta


Sain Marina Lewyckan kirjan Meidät kaikki on tehty liimasta Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen myötä La petite lectricen Katrilta luettavakseni. Nyt on sitten ensimmäinen kolmesta haastekirjasta luettu!

Meidät kaikki on tehty liimasta kertoo nelikymppisestä liima-artikkeleita kirjoittavasta Georgiesta, jonka mies on jättänyt hänet, 16-vuotias poika Ben viettää aikaansa lähinnä tietokoneen ruutua tuijottaen ja tytär Stella asuu jo omillaan. Eräänä päivänä Georgie tutustuu lähistöllä asuvaan rouva Shapiroon ja tämän kissalaumaan. Erikoisen luonteensa lisäksi rouva Shapirolla tuntuu olevan vaikeuksia monen eri tahon kanssa, missä Georgie tulee sopivasti hätiin. Samalla Georgie alkaa pikku hiljaa selvitellä vanhan naisen kiinnostavaa menneisyyttä.

Georgien perheen ja rouva Shapiron lisäksi kirjassa on runsaasti sivuhahmoja, kuten
 Georgien vanhemmat ja työtoverit, pari kiinteistövälittäjää, palestiinalaisia remonttimiehiä ja sosiaalityöntekijöitä. Kirjassa riittää myös tapahtumia ja sivujuonteita aina Georgien pojan oudosta käyttäytymisestä Lähi-idän nykytilanteeseen. Aluksi minua viehätti kirjan aiheiden ja teemojen runsaus, etenkin kun tapahtumat on kuvattu varsin humoristiseen sävyyn. Mutta sitten kun kirja välillä siirtyy käsittelemään Israelin lähihistoriaa ja nykytilaa sekä juutalaisten menneisyyttä, se saa vakaviakin piirteitä. Mielestäni hervottoman hauskan ja vakavan kerronnan yhdistäminen on kirjassa ontuvaa, vastakohdat eivät tällä kertaa täydennä toisiaan. Loppua kohden runsaus alkoi jo hieman ärsyttää, varsinkin kun joillakin tapahtumilla ei oikein tuntunut olevan merkitystä tai niitä ei ainakaan viety kunnolla loppuun asti. Voin siis sanoa nauttineeni kirjan alkupuolesta hyvinkin paljon, lopusta taas en.

Kirjan hahmoista jäi ristiriitainen olo. Moni hahmo jäi varsin pintapuoliseksi ja väliin hahmot tuntuivat varsin epäuskottavilta, väliin taas hyvinkin uskottavilta. Olisivat edes olleet jompaa kumpaa. Silti pääosin pidin henkilöiden kirjavuudesta. Pidin siitä, että ne olivat niin erilaisia keskenään, huolimatta epäuskottavuudesta ja muusta. Kirjan pelasti kuitenkin eniten sen hulvaton, arkinen huumori, vaikka sekin alkoi hieman kuihtua kokoon tarinan loppua kohden.

Ei, en rakastunut kirjaan, mutta pidin siitä sen verran, että kirjailijana Lewycka alkoi kiinnostaa. Täytyy jossain vaiheessa lukea hänen muut suomennetut teoksensa. Kiitos siis Katrille!

Kirjasta on kirjoitettu myös seuraavissa blogeissa: La petite lectrice, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjojen keskellä.

 
Marina Lewycka: Meidät kaikki on tehty liimasta (We Are All Made of Glue, 2009)
Suom. Arja Kantele
Sammakko 2011, 417 s.

8.8.2012

Helena Sinervo: Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus


Eräänä päivänä postiluukusta kolahti ennakkokappale Helena Sinervon lastenkirjasta Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus (julkaistaan 13. elokuuta) ja täytyihän sitä kokeilla, että miltä tämäntyyppinen fantasian ja sadun yhdistelmä maistuu, kun sellaista harvemmin tulee luettua. 

Tarinan keskiössä on 12-vuotias poika Prinssi Ahava, joka on vauvana jätetty Pataranian kuningattaren Caramellan huolehdittavaksi. Päivänä, jolloin prinssi täyttää 12 vuotta, hän saa tietää juuristaan ja löytää riipuksen, joka tuo kantajalleen menestystä kaikissa yrityksissä. Prinssi Ahava ja hänen värikäs seurueensa, johon kuuluu varis, kissa ja possu, lähtevät vaaralliselle matkalle ottamaan selvää riipuksen saloista. Samaan aikaan Pataranian naapurimaan Kauhalanian hallitsija Keisari Kalmanheimo havittelee riipuksen tuomaa voimaa itselleen.

Luettuani kirjan loppuun minulla oli aika ristiriitaiset fiilikset. Osittain pidin siitä, osittain en. Kirjan tarina on vetävä sekä sujuvasti etenevä lasten- ja nuortenkirjamaiseen tapaan ja jännittäviä tapahtumia riittää. Tarinassa on paljon yhtymäkohtia Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiaan, vaikka Sinervo kertoo ottaneensa siihen hajurakoa. Tolkienin lisäksi Pataranian ja Kauhalanian suhteista minulle tuli heti kirjan alussa mieleen Suomen ja Venäjän / Neuvostoliiton menneet suhteet. Kauhalania sijaitsee nimittäin Pataranian itäpuolella, sitä hallitsee "'verenhimoinen hullu' ja 'psykopaatti', joka lietsoo sotaa ja kansallismielistä kiihkoa", Keisari Kalmanheimo haluaa kumota vuoden 1512 rajan ja ottaa haltuunsa Pataranialle kuuluvan Lusikkalaakson, kansalaisilla on kurjat oltavat, sananvapautta ei ole ja jos tätä kirjoittamatonta sääntöä rikkoo, joutuu Harmaan Kaulan Linnaan keskelle Karmalakkien vuoristoa. En tiedä, ovatko nämä yhtenevyydet olleet Sinervolta tarkoituksellisia vai ovatko ne vain minun päässäni.

Sinervon käyttämä kieli on rikasta ja monipuolista, mutta välillä puhekielisyys häiritsi, vaikka se varmaan vetoaakin nuorempiin lukijoihin. Kirjan huumori on minusta kohdillaan, mutta esimerkiksi lausahdus "voi älykääpiöitten virtsankarkailusuoja" meni minusta jo vähän yli, vaikka se tuleekin matkaan lähteneen seurueen raisuimmalta jäseneltä. Mutta ehkä tuollaiset ilmaukset naurattavat sitten lapsia, itse en enää muista minkälaiset asiat minua naurattivat ollessani pieni.

Pidin kirjassa eniten varsinaisesta tarinasta juurikin sen vauhdikkuuden ja tapahtumien vuoksi. Se on kuitenkin hieman epätasapainoinen siten, että kirja käynnistyy aika hitaasti, mutta loppu sujahtaa hetkessä ohi. Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus on tosin vasta ensimmäinen osa Patarania-nimistä kaksiosaista sarjaa, joten ehkä toinen osa tasapainottaa kokonaisuutta.

Nyt tätä kirjoittaessani mielipiteeni kirjasta ei ole oikeastaan yhtään selvennyt. Pidin ja en, edelleen. Olisi hauska tietää, että mitä mieltä varsinaiset kohderyhmään kuuluvat lukijat tästä ovat, mutta harmi, ettei tuttavapiiriini kuulu lapsia, joilla tämän voisi luetuttaa.

Katso, mitä Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni on ollut kirjasta mieltä!

✩✩

Helena Sinervo: Prinssi Ahava ja riipuksen arvoitus
WSOY 2012, 246 s.

1.8.2012

Yann Martel: Piin elämä


Yann Martelin Piin elämä tulee valkokankaille tämän vuoden lopulla, joten päätin tarttua kirjaan nyt ennen kuin missään mielenhäiriössä menen katsomaan elokuvaa ennen kirjan lukemista. Minulla ei oikeastaan ollut mitään ennakko-odotuksia kirjaa kohtaan, odotin lähinnä hyvää seikkailua, ja sen sainkin, hurjan ja ahdistavan seikkailun.

Piscine Molitor Patel eli Pii on tavallinen intialainen poika, jonka perhe omistaa eläintarhan. Piin ollessa teini-ikäinen perhe päättää muuttaa Kanadaan paremman elämän toivossa. Eläintarhan eläimet myydään suurin osa eri puolille Yhdysvaltoja ja ne lähtevät perheen mukana ylittämään merta. Rahtilaiva kuitenkin uppoaa, mutta Pii onnistuu onnekkaan tapahtuman seurauksena pääsemään yhteen pelastusveneistä. Hän ei ole kuitenkaan veneessä yksin, sillä myös seepra, hyeena, oranki ja bengalintiikeri olivat yhtä onnekkaita. Näin alkaa Piin uskomaton 227 vuorokauden mittainen matka Tyynen valtameren halki kohti tuntematonta. Miten Pii selviytyy matkasta hengissä matkakumppaninaan arvaamaton bengalintiikeri nimeltä Richard Parker?

Minulla ei mennyt kirjan lukemisessa montaa päivää ja vähemmänkin olisi mennyt, ellei kirjan alku olisi ollut suorastaan tylsä. Tänään ahmaisinkin kirjan loppuun lukemalla kerralla miltei 200 sivua. Kirjan ensimmäiset suunnilleen sata sivua ovat kuvausta Piin lapsuudesta, perheen eläintarhasta ja siitä, kuinka usko löytää tiensä Piin sydämeen. Eikä pelkkä hindulaisuus riitä, vaan poika ottaa omakseen niin islamin kuin kristinuskonkin. En ole erityisen kiinnostunut uskonnoista, joten luultavasti siksi kirjan alku oli minulle aika tahmeaa luettavaa. Kerrontakin meni välillä vähän liian syvälliseksi siihen nähden, että odotin vain seikkailun alkavan. Kun se sitten alkoi, pidin kirjasta heti kovasti.

Piin elämästä voi lukemani mukaan löytää runsaasti symboliikkaa (ilmeisesti uskonnollista), mutta en kiinnittänyt siihen huomiotani. Piin elämä oli minulle puhdas seikkailu- ja selviytymistarina, symboleista viis. Toki tarinaan mahtuu syvällisempiäkin teemoja kuten kysymyksiä elämästä ja kuolemasta, moraalista ja eläinten ja ihmisten käyttäytymisestä eri tilanteissa. Kirja ei kuitenkaan ole koko ajan surullinen tai järkyttävä, kuten voisi olettaa, vaan se on välillä myös hauska ja iloinen, toiveikas.

Luen hyvin vähän mitään seikkailukirjallisuudeksi luokiteltavaa, joten Piin elämä tuntui sen vuoksi hyvin raikkaalta ja uudelta. Ehkä täytyy pitää silmät ja korvat jatkossa vielä enemmän auki tämäntyyppisten kirjojen varalta. Tykästyin Piin kertojaääneen ja siihen pieneen jännitykseen, joka on koko ajan ilmassa Piin matkan ajan, vaikka lopputulos onkin selvillä heti alusta alkaen. Toivoakseni en koskaan joudu haaksirikkoon ja pelastusveneen varaan, ainakaan tiikerin kanssa, mutta nyt ainakin tiedän miten kannattaa toimia jos niin käy!

Neljästoista luettu teos TBR 100 -listaltani.

Piin elämä on luettu myös seuraavissa blogeissa: Luettua, Satun luetut, Elämää ja aspartaamia, Aamuvirkku yksisarvinen, Kirjojen maailma ja Kannesta kanteen.

✩✩✩✩

Yann Martel: Piin elämä (Life of Pi, 2001)
Suom. Helene Bützow
Tammi 2003, 394 s.