Jonathan Franzen: Vapaus


Jonathan Franzenin kiitetty Vapaus on yksinkertaisimmillaan kertomus tavallisesta amerikkalaisesta keskiluokkaisesta Berglundien perheestä, jonka jäsenillä on kaikilla omat virheensä ja ongelmansa, kuten meillä kaikilla. Isä Walter on kiinnostunut ympäristöasioista, mutta päätyy vakaumuksestaan huolimatta töihin suureen energiayhtiöön. Patty on kaikkien pitämä kotiäiti, jonka katkeruus herää perheen toisen lapsen, Joeyn, muuttaessa inhottavien naapurien luokse. Kirjassa on myös lukuisia muita hahmoja, tärkeimpänä heistä mainittakoon muusikko Richard Katz, Walterin ja Pattyn vanha ystävä, joka tulee sekoittamaan Berglundien perhe-elämää tavalla jos toisella. 

Perhe- tai oikeastaan sukutarinan ohella Vapaus on myös pitkä kuvaus pitkästä avioliitosta, joka ei pysy ongelmattomana. Vapaus on myös hyvin yhteiskuntakriittinen teos, se ottaa kantaa niin ympäristökysymyksiin kuin Yhdysvaltojen puoluepolitiikkaankin, tehden sen näkyvästi, mutta ei paasaavasti, ja osittain ironiankin voimin. Kaiken keskiössä on kuitenkin vapaus, joka esiintyy kirjassa hyvin monin eri tavoin. Se on samalla sekä amerikkalainen unelma että vankila.

Olen jo pitkän aikaa lukenut pelkästään hyviä tai jopa todella hyviä kirjoja. Edelliset suuret pettymykseni koin tammikuun Mathias Malzieun Sydämen mekaniikan ja Cecily von Ziegesarin Gossip Girl -kokeiluni parissa. Kuinkas ollakaan, Vapaudesta tuli uusin pettymykseni. Se ei koskettanut minua tippaakaan, se ei tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Aloin miettiä, että olenkohan väärää kohderyhmää Vapaudelle. Olisiko kirja iskenyt minuun enemmän, jos olisin vaikkapa keski-ikäinen? Tai mikä vielä parempi, keski-ikäinen ja amerikkalainen, kenties vielä perheellinenkin? On Vapaudessa silti parikymppisellekin samastumisen kohteita esimerkiksi Walterin ja Pattyn kahden lapsen elämänvaiheissa ja pariskunnan nuoruusvuosien kuvailussa. Etenkin jälkimmäisestä tykkäsin lukea, mutta kun en oikeastaan pitänyt yhdestäkään kirjan hahmosta. Kaikki olivat ärsyttäviä. Tiedostan, että tämä on varmasti Franzenilta tahallista ja ironista, ja kaikilla meillä on ärsyttävätkin piirteemme, mutta silti ärsyttävätkin hahmot voivat olla mielenkiintoisia ja tavallaan kivoja, kuten vaikkapa David Nichollsin Sinä päivänä -kirjan päähenkilöt minusta olivat. Vapaudessa hahmot olivat makuuni ehkä liian kärjistettyjä vaikkakin uskottavia ja realistisia.

Hahmojen lisäksi Vapaudessa minua tökki amerikkalaisuus. Sitä on liikaa, kaikki on niin amerikkalaista. Sekin on tosin ymmärrettävä ironiana, kaikki se puoluepolitiikan, Irakin sodan, ympäristökysymysten huomioimisen, keskiluokkaisuuden ja populaarikulttuurin ivaileminen. Ehkä loppujen lopuksi itse ironiaa olikin liikaa? Nyt minusta nimittäin tuntuu, että kirja olikin vain yksi iso ironiapurkaus, tiiliskivi täynnä yhteiskuntakritiikkiä eikä juuri muuta. Väsähdin siihen jo alkumetreillä.

Teilauksesta huolimatta Vapaudessa silti silti jotain hyvääkin, nimittäin huumori, mielenkiintoa ylläpitävä rakenne (tosin itse teksti on hyvin rönsyilevää) ja hahmojen (vaikka ovatkin ärsyttäviä) runsaus. Näiden turvin jaksoin kirjan loppuun asti, vaikka nyt sen luettuani olisinkin voinut huoletta jättää sen kesken, sillä loppu ei tuonut mitään uutta tai mullistavaa aikaisempaan. Loppu oli liian helppo, liian plaah. Seuraavaksi taidan haluta lukea jotain ihan muuta, jotain sellaista, josta tiedän varmasti pitäväni.

Kymmenes luettu teos TBR 100 -listaltani.

Vapaudesta ovat kuitenkin pitäneet monet, tässä osan heistä arvio kirjasta: Järjellä ja tunteella, Kirjava kammari, Opuscolo - kirjasta kirjaan, kujerruksia, Ilselä ja Lumiomena.

✩✩

Jonathan Franzen: Vapaus (Freedom, 2010)
Suom. Raimo Salminen
Siltala 2011, 634 s.

Tunnisteet: , , , , , , , , ,