7.7.2012

Jonathan Franzen: Vapaus


Jonathan Franzenin kiitetty Vapaus on yksinkertaisimmillaan kertomus tavallisesta amerikkalaisesta keskiluokkaisesta Berglundien perheestä, jonka jäsenillä on kaikilla omat virheensä ja ongelmansa, kuten meillä kaikilla. Isä Walter on kiinnostunut ympäristöasioista, mutta päätyy vakaumuksestaan huolimatta töihin suureen energiayhtiöön. Patty on kaikkien pitämä kotiäiti, jonka katkeruus herää perheen toisen lapsen, Joeyn, muuttaessa inhottavien naapurien luokse. Kirjassa on myös lukuisia muita hahmoja, tärkeimpänä heistä mainittakoon muusikko Richard Katz, Walterin ja Pattyn vanha ystävä, joka tulee sekoittamaan Berglundien perhe-elämää tavalla jos toisella. 

Perhe- tai oikeastaan sukutarinan ohella Vapaus on myös pitkä kuvaus pitkästä avioliitosta, joka ei pysy ongelmattomana. Vapaus on myös hyvin yhteiskuntakriittinen teos, se ottaa kantaa niin ympäristökysymyksiin kuin Yhdysvaltojen puoluepolitiikkaankin, tehden sen näkyvästi, mutta ei paasaavasti, ja osittain ironiankin voimin. Kaiken keskiössä on kuitenkin vapaus, joka esiintyy kirjassa hyvin monin eri tavoin. Se on samalla sekä amerikkalainen unelma että vankila.

Olen jo pitkän aikaa lukenut pelkästään hyviä tai jopa todella hyviä kirjoja. Edelliset suuret pettymykseni koin tammikuun Mathias Malzieun Sydämen mekaniikan ja Cecily von Ziegesarin Gossip Girl -kokeiluni parissa. Kuinkas ollakaan, Vapaudesta tuli uusin pettymykseni. Se ei koskettanut minua tippaakaan, se ei tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Aloin miettiä, että olenkohan väärää kohderyhmää Vapaudelle. Olisiko kirja iskenyt minuun enemmän, jos olisin vaikkapa keski-ikäinen? Tai mikä vielä parempi, keski-ikäinen ja amerikkalainen, kenties vielä perheellinenkin? On Vapaudessa silti parikymppisellekin samastumisen kohteita esimerkiksi Walterin ja Pattyn kahden lapsen elämänvaiheissa ja pariskunnan nuoruusvuosien kuvailussa. Etenkin jälkimmäisestä tykkäsin lukea, mutta kun en oikeastaan pitänyt yhdestäkään kirjan hahmosta. Kaikki olivat ärsyttäviä. Tiedostan, että tämä on varmasti Franzenilta tahallista ja ironista, ja kaikilla meillä on ärsyttävätkin piirteemme, mutta silti ärsyttävätkin hahmot voivat olla mielenkiintoisia ja tavallaan kivoja, kuten vaikkapa David Nichollsin Sinä päivänä -kirjan päähenkilöt minusta olivat. Vapaudessa hahmot olivat makuuni ehkä liian kärjistettyjä vaikkakin uskottavia ja realistisia.

Hahmojen lisäksi Vapaudessa minua tökki amerikkalaisuus. Sitä on liikaa, kaikki on niin amerikkalaista. Sekin on tosin ymmärrettävä ironiana, kaikki se puoluepolitiikan, Irakin sodan, ympäristökysymysten huomioimisen, keskiluokkaisuuden ja populaarikulttuurin ivaileminen. Ehkä loppujen lopuksi itse ironiaa olikin liikaa? Nyt minusta nimittäin tuntuu, että kirja olikin vain yksi iso ironiapurkaus, tiiliskivi täynnä yhteiskuntakritiikkiä eikä juuri muuta. Väsähdin siihen jo alkumetreillä.

Teilauksesta huolimatta Vapaudessa silti silti jotain hyvääkin, nimittäin huumori, mielenkiintoa ylläpitävä rakenne (tosin itse teksti on hyvin rönsyilevää) ja hahmojen (vaikka ovatkin ärsyttäviä) runsaus. Näiden turvin jaksoin kirjan loppuun asti, vaikka nyt sen luettuani olisinkin voinut huoletta jättää sen kesken, sillä loppu ei tuonut mitään uutta tai mullistavaa aikaisempaan. Loppu oli liian helppo, liian plaah. Seuraavaksi taidan haluta lukea jotain ihan muuta, jotain sellaista, josta tiedän varmasti pitäväni.

Kymmenes luettu teos TBR 100 -listaltani.

Vapaudesta ovat kuitenkin pitäneet monet, tässä osan heistä arvio kirjasta: Järjellä ja tunteella, Kirjava kammari, Opuscolo - kirjasta kirjaan, kujerruksia, Ilselä ja Lumiomena.

✩✩

Jonathan Franzen: Vapaus (Freedom, 2010)
Suom. Raimo Salminen
Siltala 2011, 634 s.

8 kommenttia :

  1. Todella kiinnostava arvio, kiitos Laura. Minulla oli kirjan alun kanssa hyvin samanlaiset fiilikset, jossain puolivälin kohdalla lakkasin sitten stressaamasta että onko tämä nyt hyvä vai ei ja luin ihan tyytyväisenä loppuun. Ihan mahtavaa lukea tällainen näkökulma tähän. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta alku vaikutti ihan lupaavalta, mutta sitten aika pian aloin tympääntyä henkilöihin, sitten itse tarinaan, sitten siihen amerikkalaisuuteen ja lopulta vähän kaikkeen, mitä vaan oli liikaa :D Mutta nytpähän tiedän, ettei tällainen "periamerikkalainen" kirjallisuus ole minun juttuni.

      Poista
  2. Alkuun meni minullakin vauhdilla ja sitten aloin uupua. Jotenkin tarina takkusi ja meni kolumnityyppiseksi vaahtoamiseksi. Nyt, kun ajattelen, ehkä asia ajoi henkilöiden edelle ja se vaikutti minun lukukokemukseeni. Toisaalta, jotakin koukuttavaakin tässä kirjassa oli. Yllättäen tämä ei naurattanut minua juuri lainkaan, ja mietinkin, että nyt olen tyystin väärää kohdeyleisöä. Varsin samoissa mietteissä, huomaan.

    Kiitos linkityksestä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, asia saattoi ajaa henkilöiden edelle, sanoitpa sen osuvasti! Henkilöt jäivät minulle kamalan etäisiksi, mutta samalla ne olivat jotenkin liian karikatyrisoituja ja siksi kovin ärsyttäviä, vaikkakin se kaiketi oli tahallista.

      Poista
  3. Minä pidin kirjasta aika lailla kokonaisuudessaan. Pidin myös amerikkalaisuudesta, koska tiesin kirjan olevan osa (tai tulevan osaksi) suurta amerikkalaista kertomusta. Jotenkin "tosi" koko kirja, mutta pituutta oli ehdottomasti liikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin näen tässä sen suuren amerikkalaisen kertomuksen, mutta se olisi varmaankin vaikuttanut minuun enemmän jos olisin itse amerikkalainen. Ehkä kirjassa olleet asiat koskettaisivat minua silloin enemmän.

      Jep, kirja oli aivan liian pitkä. Eikö Franzen ollut työstänyt tätä yhdeksän vuoden ajan? Ehkä vähempikin olisi riittänyt jos kirjasta olisi siten tullut tiivistetympi ;D

      Poista
  4. Voi tosiaankin, olen kanssasi ihan samaa mieltä! Kirja oli omalla tavallaan ihan hieno ja otti taidokkaasti kantaa moneen isoon kysymykseen, mutta siinäpä se.

    Minäkään en pitänyt yhdestäkään henkilöhahmosta. Ja kuten sanoitkin, on totta että hahmoista ei todellakaan aina tarvitse pitää, ja silti kirja voi tuntua omalta, ja niin hienolta ja tärkeältä lukukokemukselta ettei sitä jättäisi kesken mistään hinnasta. Vapaudessa en kuitenkaan paitsi pitänyt, en myöskään jaksanut kiinnostua kenestäkään.

    Ja todellakin, kaikkea oli ihan liikaa! Eipä ollut Vapaus minunkaan kirjani. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja joskus inhottavistakin henkilöistä voi nimenomaan pitää, niin hassulta kuin se kuulostaakin :)

      Enpä taida uskaltaa enää tarttua Franzeniin muihin kirjoihin!

      Poista