31.7.2012

Heinäkuussa luettua

http://www.flickr.com/photos/jiiikoo

Heinäkuu oli melko mukava lukukuukausi. Luin yhteensä seitsemän kirjaa:

Jonathan Franzen: Vapaus
Alex Capus: Léon ja Louise
Annukka Salama: Käärmeenlumooja
Sarah Winman: When God Was a Rabbit
L.M. Montgomery: Annan perhe

Nyt kun katson tätä seitsikkoa, niin huomaan, että heinäkuu oli myös hyvin vaihteleva lukukuukausi, sillä mukaan mahtui niin pettymyksiä kuin yllättäjiäkin. Pettymyksiksi luokittelisin Franzenin Vapauden ja Sanderin Pelastuneet. Vapaus ei ollut yhtään minun kirjani, kun taas Pelastuneissa petyin sen toteutukseen. Kuukauden parhaimmiksi nousevat Winmanin When God Was a Rabbit (näistä ehdottoman ylivoimaisesti paras!), Capusin Léon ja Louise ja tietysti Janssonin Muumi-sarjikset.

Luettuja sivuja kertyi yhteensä 2322 (oho, tämä taitaa olla ennätys), keskiarvo tästä 0n 332 sivua.

Sitten palaan jälleen Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen niiltä osin, että sain tässä kuussa vielä Rakkaudesta kirjoihin -blogin Rachellelta kyseisen haasteen vastaan ja Rachelle haastoi minut lukemaan Hélène Grémillonin kirjan Uskottuni. Kiitos vielä, uskoisin pitäväni kirjasta! Vielä en ole saanut aloitettua haastekirjojen lukemista, mutta peräti yhden olen jo kotiuttanut kirjastosta :)

Lopuksi seuraa tunnustus ja pienimuotoinen lynkkaus. Pari kuukautta sitten lainasin kirjastosta kehutun Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan ensimmäisen osan Muukalaisen. Minua hieman kauhistutti kirjan tiiliskivimäinen ulkomuoto, mutta ajattelin sitten, että luen kirjaa muiden kirjojen rinnalla. Aluksi se toimikin hyvin, mutta sitten huomasin, että kaikki muut kirjat ajoivat Muukalaisen ohi. Jopa Franzenin Vapaus, oikeasti! Muukalainen jäi junnaamaan jonnekin sadannen sivun tienoille enkä päässyt siinä yhtään eteenpäin, joten viime kirjastoreissulla se saikin palata sinne mistä tulikin.

Mikä siis tökki? Ensinnäkin hitaus. Okei, sadassa sivussa ei välttämättä ehdi tapahtua kovin paljoa kun kirjakin on kuin tiiliskivi, mutta hitaan mateleva tyyli ei ollut tässä tapauksessa mieleeni. Toiseksi en erityisemmin ole kiinnostunut ajasta, johon kirja sijoittuu. Kolmanneksi suomennoksessa käytetty murre, jolla 1700-luvun skotit puhuvat, oli kamalan naurettavan kuuloista. Neljänneksi, ja kaikista eniten, minua tökki kirjan naispäähahmo Claire, joka on ainakin sen sadan ensimmäisen sivun perusteella hyvinkin lähellä Mary Sueta - kaunis, virheetön, kaikin puolin täydellinen. Lisäksi en oikein ymmärtänyt sitä, että Claire, matkustaessaan vahingossa ajassa taaksepäin ja jättäessään samalla ihanan ja täydellisen aviomiehensä 1900-luvulle, ihastuu yks kaks muutaman päivän sisällä nuoreen skottisotilaaseen Jamieen. Aikamatkustusko sai pään sekaisin? No, kai sitä vähemmästäkin unohtaa oman aviomiehensä...

Sen sadan sivun jälkeen Muukalainen olisi tarjonnut ihanan uuden rakkauden lisäksi vielä jatkuvaa seksiä, raiskaamista, hakkaamista ja muuta sellaista mukavaa. No joo, jälkimmäiset toimet voivat ihan hyvin istua aikakauteen, mutta eipä ainakaan kuulosta houkuttelevalta. Ja kun se Clairekin oli niin kamalan ärsyttävä, siitä en vain pääse yli. Hoksasin kaiken lisäksi, että olen laittanut Muukalaisen TBR 100 -listalleni, voi kurjuus! Ehkä joku päivä käyn salaa vaihtamassa sen toiseen kirjaan tai sitten oikeasti vaan yritän tätä kirjaa vielä uudestaan joskus kymmenen vuoden päästä :D

Tällainen heinäkuu siis tänä vuonna. Mitähän elokuu tuo tullessaan?

27.7.2012

L.M. Montgomery: Annan perhe


Toukokuussa huutelin täällä blogissanikin L.M. Montgomeryn kuudennen Anna-kirjan, Annan perheen, perään, sillä kaupoista sitä ei enää saanut, koska painos oli myyty loppuun. Onneksi ei mennyt kuukauttakaan, kun löysin kirjan edullisesti Huuto.netistä ja sain sen omakseni, ihanaa! Sarah Winmanin upean, niin upean When God Was a Rabbitin jälkeen minua rehellisesti sanoen huoletti tarttua seuraavaan kirjaan, koska en millään jaksanut uskoa, että seuraava kirja voisi tuntua Winmanin kirjan jälkeen yhtään miltään. Onneksi valitsin lopulta luettavakseni Annan perheen, sillä Anna-kirjat eivät ilmeisesti koskaan voi tuntua huonoilta tai etäisiltä.

Annan perhe on Anna-sarjan kuudes osa. Kuten kirjan nimikin sen jo paljastaa, kirjan keskiössä on Annan ja Gilbertin jo suureksi kasvanut perhe, heillä on nimittäin jo kuusi lasta! Kun aiemmat Anna-kirjat ovat keskittyneet pääasiassa itse Annaan, Annan perheessä suuren osan saavat hänen vielä pienet lapsensa, joista ei taatusti yksikään välty kommelluksilta. Juuri lasten kommellusten vuoksi Annan perheestä tulee mieleen sarjan pari ensimmäistä osaa, se aika, kun Annakin oli vielä jatkuvasti vaikka millaisiin hullunkurisiin ongelmiin ajautuva lapsi. Mutta nyt nuori tulinen Annan on muuttunut huolehtivaksi ja rakastavaksi suurperheen äidiksi.

Annan perhe ei ole yhtä ihana ja mielenkiintoinen kuin sarjan edelliset osat. Se on kirjoitettu myöhemmin kuin suurin osa muista osista, joten ehkä siksi se tuntui hieman irralliselta. Lisäksi jäin kaipaamaan itse Annaa. Sen lisäksi, että Anna jää auttamatta lastensa varjoon, hän tuntuu etäiseltä verrattuna aiempiin osiin. Annan tulinen luonne on poissa, hän on pehmennyt liikaa tultuaan suuren perheen äidiksi. Ehkä se onkin aika luonnollinen muutos, mutta olisin toivonut Annassa säilyneen edes ripauksen nuoren Annan tulisuutta.

Ihanan tunnelman luomisesta ja ympäristön kuvailusta Montgomerya ei voi kuitenkaan moittia. Kirja sai minut haaveilemaan merenrantatalosta ja jatkuvista kesäilloista. Aiemmista Annoista tuttua huumoriakin kirjassa on rutkasti. Annan perhe ei ole yhtä surullinen kuin sarjan edellinen osa, mutta menetyksiltä ei voida tässäkään kirjassa välttyä. Surullisia olivat myös muutamat vihjaukset tulevaan. Puutteista huolimatta Annan perhe on kuitenkin ihanan suloinen kirja ja viihdyin sen parissa hyvin.

Nyt minulla on enää kaksi Anna-kirjaa lukematta (+ Annan jäähyväiset). Kun olen saanut sarjan päätökseen, siirryn Runotyttöön, jonka kolmen kirjan kokoomateoksen hankin tuossa samoihin aikoihin kuin tämän Annan perheenkin. Sittenkin on vielä vaikka kuinka monta Montgomerya jäljellä. Onneksi on!

Kolmastoista luettu teos TBR 100 -listaltani.

Annan perhe on luettu myös Sonjan lukuhetkissä.

✩✩✩✩

L.M. Montgomery: Annan perhe (Anne of Ingleside, 1939)
Suom. Paula Herranen
WSOY 2008, 301 s.

22.7.2012

Sarah Winman: When God Was a Rabbit


"I listened to the bell again, whispering across the waves, calling, calling. I licked my fingers and scrunched the tin foil up into a ball.
'Do you think a rabbit could be God?' I asked casually.
'There is absolutely no reason at all why a rabbit should not be God.'"

Sarah Winmanin esikoiskirja When God Was a Rabbit on tarina nuoresta Ellystä, hänen lapsuudestaan 60- ja 70-lukujen Englannissa, Essexissä ja Cornwallissa. Se on myös tarina hänen hieman eriskummallisesta perheestään ja ystävistään. Mutta ennen kaikkea se on kertomus sisarusten välisestä rakkaudesta, voimasta, joka kantaa Ellyn ja Joen noista helteisistä lapsuuden kesäilloista aikuisuuden kovaan maailmaan, esteistä huolimatta. Ellyn, Joen ja heidän lähipiirinsä elämä tuntuu ajoittain olevan täynnä vastoinkäymisiä, mutta aina on mahdollista aloittaa ihan kokonaan alusta.

Olen lukenut yhden vuoden parhaimmista kirjoista! Voin sanoa sen jo nyt, keskellä heinäkuuta. Luin kirjan käytännössä kahden päivän aikana, englanniksi, mitään muuta en halunnut tehdä kuin uppoutua Ellyn maailmaan. Tunnen olevani kirjan sivuilla vieläkin enkä haluaisi päästää irti. En muista milloin viimeksi olisin ollut näin vahvasti jonkin kirjan lumossa.

Enkä tiedä mistä aloittaisin. Kirjan juonen selostamisen jätin tarkoituksella tyngäksi, pintapuoliseksi, sillä tämä kirja pitää kokea itse. Kaikki ne pienet, ehkä merkityksettömätkin sanat, mutta myös ne suuret lauseet, jotka saavat lukijan haukkomaan henkeään. Kirja on täynnä yllätyksiä eikä lukija voi ikinä tietää, mitä seuraavalla aukeamalla tapahtuu. Se on yhtä aikaa sekä lämmin että kylmä, pehmeä ja kova. Ensin olin tikahtua nauruun, sitten kyyneliin, joskus molempiin yhtä aikaa. Yllätyksellisyytensä, erikoisten henkilöidensä ja tragikoomisuutensa vuoksi When God Was a Rabbit muistuttaa minua John Irvingin, yhden suosikkikirjailijani, teoksista. Winman nousee siis aika huippuun seuraan, pelkästään esikoiskirjansa avulla!

Kirja on jaettu kahteen osaan: ensimmäinen osa kattaa Ellyn lapsuuden 60-70-luvuilla, toinen osa Ellyn aikuisuuden vuosisadan vaihteen Lontoossa. Lapsuus sekä sen kipeät että lämpimät muistot ovat koko ajan läsnä Ellyn ajatuksissa, niin myös veli Joe ja Ellyn elämään palannut lapsuudenystävä Jenny Penny. Pidin enemmän kirjan ensimmäisestä osasta. Se on hauskempi, lämpimämpi, ei niin jyrkkä. Kaikki näytetään lapsen silmien kautta. Aluksi toinen osa, aikuinen Elly, tuntui vieraalta, mutta totuin ja rakastuin myös siihen. Maailma näyttäytyy siinä todellisempana ja kylmempänä, sitä ei enää hallitse lapsuuden taianomainen tunnelma.

Vaikka When God Was a Rabbit on sekä kamala että ihana, päällimmäiseksi tunteeksi jää ihana. Sitä ihanuutta on hankala kuvata sanoin, se täytyy kokea ja tuntea. Sen lisäksi, että kirja kertoo kauniilla tavalla lapsuudesta, perheestä, rakkaudesta sekä ystävyydestä, se kertoo myös menetyksistä, ulkopuolisuudesta ja erilaisuudesta - siis monista tutuista teemoista, mutta niin erilaisen hienolla tavalla. Kirja on myös todellinen page-turner, tarina on täynnä sekä ihmeellisiä että järkyttäviä tapahtumia. Upea, kerta kaikkiaan järkyttävän upea kirja!

When God Was a Rabbit julkaistaan syyskuussa suomeksi nimellä Kani nimeltä jumala. Toivottavasti suomennos onnistuu tavoittamaan kirjan kauniin kielen ja sadunomaisen tunnelman. Jään odottamaan kanssabloggaajien arvioita kirjasta, yhtäkään en vielä löytänyt.

Kahdestoista luettu teos TBR 100 -listaltani.

✩✩✩✩✩

Sarah Winman: When God Was a Rabbit
Headline Review 2011, 325 s.

20.7.2012

Gordon F. Sander: Pelastuneet. Frankin perhe joka selvisi


Toimittajana sekä kirjailijana toimivan Gordon F. Sanderin teos Pelastuneet. Frankin perhe joka selvisi on hänen perheensä selviytymistarina natsien valtaamassa Hollannissa. Sander ei voi olla vertaamatta isovanhempiensa ja heidän kahden tyttärensä tarinaa surullisesti päättyneeseen Anne Frankin perheen tarinaan. Perheet eivät ole sukua toisilleen. On sattumaa, että juuri samana vuonna, vuonna 1933 Hitlerin noustua Saksassa valtaan, molemmat Frankin perheet muuttivat Hollantiin, missä he kuvittelivat olevansa turvassa sodalta. Sekin on sattumaa, että he yhdessä vaiheessa Hollannin miehitystä asuivat Amsterdamissa hyvin lähellä toisiaan. Ja vielä sekin, että molemmat perheet menivät "maan alle" eli piiloutuivat vain muutaman päivän erolla toisistaan. Myrtil, Flory, Dorrit ja Sybil kuitenkin selvisivät hengissä sodan yli, joutumatta kertaakaan jättämään piilopaikkaansa, joka oli aivan natsien nenän edessä, kun taas Anne Frankin perhe ilmiannettiin ja kaikki piilopaikan asukkaat isä Ottoa lukuunottamatta menehtyivät keskitysleireillä.

Sander aloittaa kirjansa kertomalla ensin molempien saksanjuutalaisten isovanhempiensa vaiheista Saksassa, ennen kuin he tapasivat toisensa ja perustivat perheen. Kirjan alkupuolen valtaa kuitenkin ajan sotapolitiikka ja kuvailu Hitlerin valtaannoususta ja natsismin kasvusta. Frankin perhe tuntuu jäävän toissijaiseksi. Vuonna 1933 he pakenivat Hollantiin, jonne sodan ei uskottu yltävän, eihän se yltänyt ensimmäisessäkään maailmansodassa. Vuonna 1940 Frankin perhe oli kuitenkin jälleen loukussa, kun Saksa valtasi Hollannin. Hollannissa asuvien juutalaisten tilanne oli miehityksen ensimmäisinä vuosina vielä siedettävä, vaikka juutalaisia keskitettiin ja lukuisia erilaisia kieltoja määrättiin. Vuonna 1942 tilanne alkoi kuitenkin olla sen verran vakava, että Myrtil päätti siirtää perheensä Amsterdamin Jokikorttelista Haagiin piiloon heidän ystävättärensä omistamaan pieneen katutason asuntoon. Piiloon, joka olisi kaikkien nähtävillä.

Frankin perhe piileskeli pienessä asunnossaan liki kolme vuotta. Flory ja tytöt eivät astuneet tänä koko aikana ulos kertaakaan (poikkeuksena Sybil, jolle täytyi eräässä vaiheessa tehdä kiireellinen leikkaus sairaalassa), mutta Myrtil oli uhkarohkeampi. Hän asioi kadun päässä olevassa kulmakaupassa kuin kuka tahansa muukin, sillä perhettä muuttamaan auttanut ystävä ja hänen sisarensa eivät pystyneet auttamaan ja tuomaan ruokaa Frankeille niin usein kuin olisivat halunneet. Naapureille Myrtil esitti olevansa sveitsiläinen lääkäri, jolla on mielenvikainen vaimo. Sodan jälkeen kävi ilmi, että monet naapureista olivat uskoneet selitykseen. Jotkut taas epäilivät perhettä juutalaisiksi, mutta perheen onneksi kukaan ei koskaan kavaltanut heitä. Natseille paljastuminen oli loppupuolella sotaa kuitenkin lähellä, kun kadulle ajoi lauma poliiseja, jotka tulivat hakemaan kaikki sopivan ikäiset miehet pakolliselle työkomennukselle Saksan tehtaisiin. Jostain selittämättömästä syystä he eivät kuitenkaan koskaan tulleet Frankien ovelle.

Hollanti vapautettiin viimein keväällä 1945. Sander kertoo kirjassaan vielä lyhyesti, miten Frankin perheen tytöt muuttivat pian sodan jälkeen Yhdysvaltoihin, heidän vanhempiensa seuratessa vähän ajan päästä perässä. Yhdysvallat oli vihdoinkin se oikea turvasatama Frankeille. Siellä he pystyivät oikeasti hymyilemään.

Odotin Pelastuneiden kertovan pääasiassa Frankin perheen vaiheista ennen sotaa, sen aikana ja sen jälkeen. No, niin se kertookin, mutta odotettua suppeammin. Odotin nimittäin enemmän kuvausta perheen jäsenten ajatuksista, tunteista ja tekemisistä, ehkä samaan tapaan miten Anne Frank kirjoitti päiväkirjaansa omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Valitettavasti petyin. Vähintään puolet kirjasta on paikoitellen hyvinkin tarkkaa selostusta sotarintaman tapahtumista ja Hollannissa toimivien natsijohtajien tekemisistä. Kiinnostavaa toki sekin, mutta kirjaan, jonka pitäisi kertoa pääasiassa Frankin perheestä, se on liikaa ja liian yksityiskohtaista. Onneksi suunnilleen kirjan puolivälistä lähtien kirjailija keskittyy myös tarpeeksi Frankienkin tarinaan.

Vaikka juutalaisten kohtalo ja holokausti toisessa maailmansodassa ovat tärkeitä asioita eikä niitä tule koskaan unohtaa, sain tämän kirjan myötä yliannostuksen koko aihepiiriä kohtaan. Luin viime kuussa juutalaisten historiaa käsittelevän, Eero Kuparisen kirjoittaman Aleksandriasta Auschwitziin. Antisemitismin pitkä historia -teoksen, joka sisältää paljon samoja asioita kuin Pelastuneetkin ja joka mitä ilmeisemmin toimi alkusoittona tälle yliannostukselle. Taidan pitää jonkun aikaa etäisyyttä aiheeseen. Toisen maailmansodan kulusta ja holokaustista jo paljon tietäville Pelastuneet voi siis olla vähän puisevaa luettavaa ja pettymys niille, jotka ajattelevat sen kertovan pääasiassa Frankin perheestä. Asiasta perusteet tietäville kirja voi kuitenkin tuoda paljon lisää yksityskohtaista tietoa sodan julmuudesta, etenkin Hollannin maaperällä.

Yhdestoista luettu teos TBR 100 -listaltani.

✩✩

Gordon F. Sander: Pelastuneet. Frankin perhe joka selvisi (The Frank Family That Survived, 2004)
Suom. Jorma-Veikko Sappinen
WSOY 2010, 336 s.

17.7.2012

Jos olisin... -haaste

Entinen saksalaisten upseerikerho Oulun "Pikku Berliinissä"

Jos olisin paikka, 
olisin Kaikki isäni hotellit

Jos olisin metsä, 
olisin Ruohometsän kansa

Jos olisin maisema, 
olisin Tyrskyt

Jos olisin hetki, 
olisin Huumaa

Jos olisin matka, 
olisin Tie

Jos olisin kukka, 
olisin Valkoinen oleanteri

Jos olisin harrastus, 
olisin Silmänkääntäjä

Jos olisin vastakohta, 
olisin Sarkaa ja samettia

Jos olisin piilossa, 
olisin Harjukaupungin salakäytävät

Jos olisin pala historiaa, 
olisin Vieras kartanossa

Jos olisin pahuus, 
olisin Hohto

Kiitos sekä Saralle että Katrille tästä blogeja kiertäneestä Jos olisin... -haasteesta! Haasteen tarkoituksena on jatkaa lauseita kirjojen nimillä. Koska sain haasteen kahdelta eri henkilöltä, joilla valmiiden lauseiden alut olivat erit, niin vastasin molempien blogeista löytyneisiin alkuihin :) Olen ihan pihalla, että kuka on tämän haasteen jo ennättänyt saada, joten en laita sitä eteenpäin, mutta nappaa se tästä, jos et ole vielä sitä saanut!

15.7.2012

Annukka Salama: Käärmeenlumooja


Tuskinpa olisin tullut lukeneeksi Annukka Salaman esikoiskirjaa Käärmeenlumooja, ellei sen ennakkokappale olisi sattunut eräänä päivänä putoamaan alas postiluukustani. Ensinnäkin Käärmeenlumooja on nuortenkirja ja toiseksi se on genreltään kotimaista paranormaalia romantiikkaa, englanniksi nk. young adult -kirjallisuutta. Tämän tyyppinen kirjallisuus on minulle hyvin vierasta, lähinnä vain Stephenie Meyerin Houkutuksesta tuttua, enkä ole siitä juurikaan kiinnostunut. Päätin kuitenkin antaa Käärmeenlumoojalle mahdollisuuden, sillä se on sentään kotimainen genrensä edustaja ja se näytti nopealukuiselta.

Käärmeenlumoojan päähenkilö on melkein 17-vuotias Unna, jolla on varsin erityisiä taitoja. Hän osaa skeitata paremmin kuin yksikään muu skeittari, hän rakastaa puissa ja rakennuksissa kiipeilemistä ja hänellä on erityisen tarkka hajuaisti. Unna tietää olevansa erilainen kuin muut ja luuleekin olevansa ainoa sellainen, kunnes hän tapaa kaltaisensa rastapäisen Rufuksen, jolta hän saa kuulla olevansa faunoidi, ihminen, jonka sisällä asustaa jokin voimaeläin. Unnan voimaeläin on orava, joka selittääkin hänen ketteryytensä ja mieltymyksensä pähkinöihin. Rufukselta ja hänen ystäviltään Unna saa kuulla lisää faunoideista ja siitä, että heitä metsästetään, minkä vuoksi voimaeläimen tuomia kykyjä tulisi käyttää hillitysti, sillä muuten metsästäjät voisivat päästä heidän jäljilleen. Rufuksen ja tämän ystävien seurassa yksinäinen Unna tuntee vihdoin kuuluvansa joukkoon. Erityisesti Rufuksen kanssa hän tulee juttuun heti alusta alkaen, enemmän kuin ystävänä.

Kirjan tarina on minusta kekseliäs, etenkin faunoidien osalta. Tarina tuntuu melko aidolta, sillä voimaeläimiä lukuunottamatta Unna ja kumppanit ovat ihan tavallisia nuoria, jotka hengaavat yhdessä, opiskelevat, humaltuvat ja rakastuvat. Henkilöt ovat mukavan erilaisia keskenään ja heistä löytyy myös syvyyttä. Kirjan juoni on kuitenkin nuortenkirjamaiseen tapaan vauhdikas ja täynnä tapahtumia. Eräs mielenkiintoinen asia kirjassa on ihmisen ja voimaeläimen välinen suhde. Eläimen sielu elää ihmisessä niin vahvasti, että eläinvaistojen tukahduttaminen on välillä kirjan hahmoille haastavaa. Kaikilla faunoideilla on erityisesti hyvin tarkka hajuaisti, joka auttaa heitä haistamaan vaaran, mutta myös toisen faunoidin tuoksun. Tämä aiheuttaa noloja tilanteita Unnalle, joka hullaantuu Rufuksen tuoksusta ja punastelee siksi tuon tuostakin, minkä Rufus taas kykenee aistimaan. Voimaeläimen pitäminen aisoissa on siis välillä tarpeen, mutta hankalaa.

Pidin siis kirjan varsinaisesta tarinasta, mutta täytyy kuitenkin sanoa, että taidan olla jo ylittänyt iältäni tämän kirjan kohderyhmän. Käärmeenlumoojassa on asioita, joihin yli 20-vuotias tuskin enää paljoa samastuu: ensirakkaus, ensimmäiset kännit, identiteettikriiseily, nuoruuden kinastelut ja ongelmat vanhempien kanssa, lukioon meneminen ja niin edelleen. Uskoisin, että yläkouluikäisiin tämän tyyppisestä kirjallisuudesta pitäviin tämä uppoaa varsin hyvin. Muistelisin itse sen ikäisenä pitäneeni erityisesti sellaisista nuortenkirjoista, joissa hahmot olivat minua muutamia vuosi vanhempia. Oli jotenkin kutkuttavaa ajatella, että minäkin sitten, kun olen tuon ikäinen. Kirjan nuorten toilailut ja sanomiset kuitenkin lähinnä naurattivat minua. Kieli on kirjassa muuten ihan kohdallaan, mutta dialogi on välillä kamalan huvittavaa ja myötähäpeää aiheuttavaa. Ehkä jos olisin nuorempi se ei vaikuttaisi niin hassulta, ehkä se olisi jopa coolia? Mene ja tiedä. Ja mikähän siinä muuten on, että erityisesti nuortenkirjoissa hahmoilla on usein hyvin kummallisia nimiä? Käärmeenlumoojassa Unnan sisko Saana on yksiä harvoja poikkeuksia, joilla on ns. normaali nimi. No, ei Unnakaan ole vielä mikään kovin erikoinen, mutta kun muilla hahmoilla on nimiä kuten Rufus, Ronni, Joone, Vikke, Dasse, Santia...

Käärmeenlumooja on faunoideista kertovan sarjan ensimmäinen osa, joten tässä ei todellakaan ollut vielä kaikki ja tarina jää pahasti kesken. En osaa vielä sanoa, että tulenko lukemaan toista osaa, se jää nähtäväksi. Yllätyin kuitenkin enemmän positiivisesti, en odottanut tarinan olevan näin vetävä. Jos yrittäisin arvioida kirjan mahdollisimman objektiivisesti, se saisi kolme tähteä, mutta kun blogini arviot pohjautuvat subjektiiviseen mielipiteeseeni, saa se sen vuoksi kaksi tähteä. Kirja ei siis sinällään ole huono, vaikka kaksi tähteä voisi sinne päin viitata, vaan lähinnä okei. Se ei kuitenkaan ollut yhtään minua.

Kirjasta on kirjoitettu myös näissä blogeissa: Saran kirjat, Sallan lukupäiväkirja ja Lastenkirjahylly.


Annukka Salama: Käärmeenlumooja
WSOY 2012, 330 s.

11.7.2012

Alex Capus: Léon ja Louise


"Kyllä rakkaus on julkea, eikö olekin? Varsinkin jos se on kestänyt jo neljännesvuosisadan. Tahtoisin kovasti tietää, mitä se on. Lisääntymiseen tähtäävä hormonitoiminnan häiriö, kuten biologit väittävät? Sielullista lohtua pienille tytöille, jotka eivät saa mennä naimisiin isänsä kanssa? Olemassaolon tarkoitus niille, jotka eivät usko jumaliin? Kenties sitä kaikkea. Mutta tiedän, että se on vielä enemmän."

17-vuotias Léon työskentelee Ranskan rannikolla sijaitsevan pienen kylän aseman sähköttäjänä. Hän rakastuu Louiseen, tuohon punapilkullinen paita yllään pyöräilevään samanikäiseen tyttöön. On vuosi 1918, ensimmäinen maailmansota on lopuillaan. Sota tuntuu olevan kaukana, mutta lopulta juuri se erottaa nuoret toisistaan. Myöhemmin, vuosien kuluttua, Léon ja Louise kohtaavat jälleen, mutta kumpikin on jo ehtinyt rakentaa oman elämänsä. Onko vanhoille tunteille enää sijaa?

Léon ja Louise on tosipohjainen tarina, joka kertoo Alex Capusin isoisän elämästä. Siksi kirja on entistä mielenkiintoisempi, se on kertomus oikeista, 1900-luvun alkupuolella eläneistä ihmisistä. Tarina on kuitenkin rakennettu hienosti fiktiiviseen muotoon ja vasta sen loppupuolella kerronta on selostavampaa, kun Capus esimerkiksi kertoo mitä hänen sedilleen ja tädilleen tapahtui myöhemmin ja kuinka hänen isoisänsä jäämistöstä ei löydy enempää eräitä kirjeitä, joista voisi päätellä kirjoittajan liikkeitä toisen maailmansodan jälkeen.

Vaikka Capus on sveitsiläis-ranskalainen ja kirjoittanut romaaninsa saksaksi, hän on onnistunut vangitsemaan romaaniinsa suloisen ranskalaisen tunnelman. Kirja ei kuitenkaan ole yhtä tunnistettavan ranskalainen kuin vaikkapa Anna Gavaldan kirjat, mutta silti siinä on jotain améliemaista. Ranskalaisuuden ohella mielenkiintoinen on myös toisen maailmansodan aikana miehitetyssä Pariisissa vallitseva tunnelma. Saksalaiset sotilaat hiipivät kaupunkiin kuin salaa, kuin sulautuen sen asukkaisiin, elämän jatkuessa kutakuinkin ennallaan, muttei kuitenkaan. 1930-40-lukujen ajankuva on myös kiintoisaa.

Léon ja Louise on silti ennen kaikkea tarina sitkeästä rakkaudesta, puolin ja toisin. Se ei kuitenkaan ole mikään tavallinen imelä rakkaustarina, vaan realistinen kuvaus kaipuusta toista kohtaan ja ongelmista, joita rakkaus aiheuttaa. Tarina on yhtä aikaa kepeä ja syvällinen, iloinen ja surullinen. Viihdyin kirjan parissa erinomaisesti ja vaikka yritin lukea sitä hitaasti nautiskellen, tulin lukeneeksi sen loppuun parissa päivässä. Vuoden parhaimmistoa Léon ja Louise ei edusta, mutta jää takuulla tunnelmaltaan mieleeni. Se on hyvin soma lukuromaani, jolla on muuten hyvin kaunis kansi!



Alex Capus: Léon ja Louise (Léon und Louise, 2011)
Suom. Heli Naski
Atena 2012, 309 s.

8.7.2012

Tove Jansson: Muumit: Sarjakuvaklassikot V


Muumisarjakuvat kuuluvat ehdottomasti kesään ja samaa voisi sanoa myös lähes kaikista muumiromaaneista. Luin viime vuonna neljä edellistä albumia, joista kaksi kesällä. Nyt kun viides albumi julkaistiin kesän kynnyksellä, olihan minun taas päästävä kesäksi muumien pariin!

Viides sarjakuva-albumi sisältää tarinat Muumitalvi, Muumipeikko merillä ja Hosulin kosinta. Edellisissä albumeissa tarinoita on ollut neljästä viiteen, mutta tässä uusimmassa vain kolme, mutta ne ovatkin hieman pitempiä. Kaikki kolme sarjakuvaa on kirjoittanut Tove Janssonin veli Lars Jansson ja Tove on hoitanut pelkän piirtämisen. Itse asiassa tässä albumissa oleva Hosulin kosinta jäi Toven viimeiseksi piirtämäksi muumisarjakuvaksi ja vuodesta 1959 eteenpäin Lars otti muumit kokonaan kontolleen. Luulisin kuitenkin, että tätä ihanaa albumisarjaa jatketaan, sillä englanniksi löysin ainakin vielä kuudennen ja seitsemännen osan, luonnollisesti Lars Janssonin nimellä.

Albumin ensimmäisessä kertomuksessa Muumitalvessa talvi saapuu Muumilaaksoon tavallista aikaisemmin ja muumit päättävät ryhtyä talviunille. Se ei kuitenkaan noin vain onnistu, sillä taloon saapuu kaksi talven yllättämiksi joutunutta vierasta sekä postipaketti, josta paljastuu eräs hyvinkin utelias tahmatassu.

Muumipeikko merillä -tarinassa muumiperhe löytää seikkailun Tuutikin laivakompassista. He päättävät yhdessä tuumin rakentaa laivan, jonka myötä matka todella osoittautuu seikkailuksi, kun ensin laivasta löydetään salamatkustaja, sitten tahmatassu ja lopulta pelastetaan vielä merirosvotkin.

Hosulin kosinnassa tutustutaan kattilapäiseen Hosuliin, joka on rakastunut erääseen mymmeliin. Toinen puoli tarinassa liittyy psykiatriin, Tohtori Schrünkeliin, joka kutsutaan Muumilaaksoon auttamaan Hosulia tulemaan rohkeammaksi. Tohtori laittaa pian lähes koko Muumilakson väen sekaisin. Psykiatrin hahmossa on nähtävissä Janssonin irvailua Sigmund Freudia kohtaan tohtorin esimerkiksi kauhistellessa muumitalon tornimaista muotoa, mikä oli minusta hyvinkin hauska yksityiskohta.

Tässä albumissa Janssonin piirustusjälki on pelkistetympää kuin edellisissä albumeissa. Jotkut ruudut ovat erittäinkin yksityiskohtaisia, mutta huomattava osa on hyvin yksinkertaisia, taustaltaan usein vain valkoisia. Ihana muumimaisuus ja muumien viljelemä hervoton huumori ovat silti tallella entiseen tapaan. Albumin kertomuksissa päästään myös tutustumaan moneen uuteen hauskaan hahmoon ja ilahduin etenkin tahmatassun läsnäolosta kahdessa eri tarinassa. 

Ihana albumi!


Tove Jansson: Muumit: Sarjakuvaklassikot V (Mumintrollet 8, Mumintrollet 9, englanninkielinen alkuteos The Complete Tove Jansson Comic Strip)
Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen 1991, tekstaus ja taitto Katin käännös ja koukku / Kati Valli 2012, jälkisanat Sirke Happonen 2012
WSOY 2012, 87 s.

7.7.2012

Jonathan Franzen: Vapaus


Jonathan Franzenin kiitetty Vapaus on yksinkertaisimmillaan kertomus tavallisesta amerikkalaisesta keskiluokkaisesta Berglundien perheestä, jonka jäsenillä on kaikilla omat virheensä ja ongelmansa, kuten meillä kaikilla. Isä Walter on kiinnostunut ympäristöasioista, mutta päätyy vakaumuksestaan huolimatta töihin suureen energiayhtiöön. Patty on kaikkien pitämä kotiäiti, jonka katkeruus herää perheen toisen lapsen, Joeyn, muuttaessa inhottavien naapurien luokse. Kirjassa on myös lukuisia muita hahmoja, tärkeimpänä heistä mainittakoon muusikko Richard Katz, Walterin ja Pattyn vanha ystävä, joka tulee sekoittamaan Berglundien perhe-elämää tavalla jos toisella. 

Perhe- tai oikeastaan sukutarinan ohella Vapaus on myös pitkä kuvaus pitkästä avioliitosta, joka ei pysy ongelmattomana. Vapaus on myös hyvin yhteiskuntakriittinen teos, se ottaa kantaa niin ympäristökysymyksiin kuin Yhdysvaltojen puoluepolitiikkaankin, tehden sen näkyvästi, mutta ei paasaavasti, ja osittain ironiankin voimin. Kaiken keskiössä on kuitenkin vapaus, joka esiintyy kirjassa hyvin monin eri tavoin. Se on samalla sekä amerikkalainen unelma että vankila.

Olen jo pitkän aikaa lukenut pelkästään hyviä tai jopa todella hyviä kirjoja. Edelliset suuret pettymykseni koin tammikuun Mathias Malzieun Sydämen mekaniikan ja Cecily von Ziegesarin Gossip Girl -kokeiluni parissa. Kuinkas ollakaan, Vapaudesta tuli uusin pettymykseni. Se ei koskettanut minua tippaakaan, se ei tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Aloin miettiä, että olenkohan väärää kohderyhmää Vapaudelle. Olisiko kirja iskenyt minuun enemmän, jos olisin vaikkapa keski-ikäinen? Tai mikä vielä parempi, keski-ikäinen ja amerikkalainen, kenties vielä perheellinenkin? On Vapaudessa silti parikymppisellekin samastumisen kohteita esimerkiksi Walterin ja Pattyn kahden lapsen elämänvaiheissa ja pariskunnan nuoruusvuosien kuvailussa. Etenkin jälkimmäisestä tykkäsin lukea, mutta kun en oikeastaan pitänyt yhdestäkään kirjan hahmosta. Kaikki olivat ärsyttäviä. Tiedostan, että tämä on varmasti Franzenilta tahallista ja ironista, ja kaikilla meillä on ärsyttävätkin piirteemme, mutta silti ärsyttävätkin hahmot voivat olla mielenkiintoisia ja tavallaan kivoja, kuten vaikkapa David Nichollsin Sinä päivänä -kirjan päähenkilöt minusta olivat. Vapaudessa hahmot olivat makuuni ehkä liian kärjistettyjä vaikkakin uskottavia ja realistisia.

Hahmojen lisäksi Vapaudessa minua tökki amerikkalaisuus. Sitä on liikaa, kaikki on niin amerikkalaista. Sekin on tosin ymmärrettävä ironiana, kaikki se puoluepolitiikan, Irakin sodan, ympäristökysymysten huomioimisen, keskiluokkaisuuden ja populaarikulttuurin ivaileminen. Ehkä loppujen lopuksi itse ironiaa olikin liikaa? Nyt minusta nimittäin tuntuu, että kirja olikin vain yksi iso ironiapurkaus, tiiliskivi täynnä yhteiskuntakritiikkiä eikä juuri muuta. Väsähdin siihen jo alkumetreillä.

Teilauksesta huolimatta Vapaudessa silti silti jotain hyvääkin, nimittäin huumori, mielenkiintoa ylläpitävä rakenne (tosin itse teksti on hyvin rönsyilevää) ja hahmojen (vaikka ovatkin ärsyttäviä) runsaus. Näiden turvin jaksoin kirjan loppuun asti, vaikka nyt sen luettuani olisinkin voinut huoletta jättää sen kesken, sillä loppu ei tuonut mitään uutta tai mullistavaa aikaisempaan. Loppu oli liian helppo, liian plaah. Seuraavaksi taidan haluta lukea jotain ihan muuta, jotain sellaista, josta tiedän varmasti pitäväni.

Kymmenes luettu teos TBR 100 -listaltani.

Vapaudesta ovat kuitenkin pitäneet monet, tässä osan heistä arvio kirjasta: Järjellä ja tunteella, Kirjava kammari, Opuscolo - kirjasta kirjaan, kujerruksia, Ilselä ja Lumiomena.

✩✩

Jonathan Franzen: Vapaus (Freedom, 2010)
Suom. Raimo Salminen
Siltala 2011, 634 s.