30.6.2012

Kesäkuussa luettua

http://www.flickr.com/photos/jiiikoo/

On viimeinen päivä kesäkuuta ja se tarkoittaa katsausta kuukauden luettuihin:

Colm Tóibín: Brooklyn
Jean-Dominique Bauby: Perhonen lasikuvussa
Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Kesäkuu näyttää olleen täysin mieskirjailijoiden kuukausi kuten oli toukokuukin. Luin kuitenkin jopa kuusi kirjaa, hyvä minä! Joukossa on yksi englanninkielinen kirja ja kaksi tietokirjaa ja muutenkin tuli taas luettua hyvin vaihtelevasti.

Olen muuten hyvilläni, että olen onnistunut laajentamaan lukemistani englanninkielisiin kirjoihin! Ihanaa, että uskalsin kokeilla, sillä huomasin sittenkin osaavani englantia sen verran, että ainakin sellaista suht tavallista kieltä sisältävien kirjojen lukeminen onnistuu hyvin. Ihanaa, että uskallan nyt tarttua erityisesti niihin aarteisiin, joita ei toistaiseksi ole vielä suomennettu. Ensi kuussa onkin tarkoitus taas lukea ainakin yksi kirja englanniksi.

Mutta takaisin kesäkuun luettuihin. Parhaimman kirjan pystiä ei tarvitse kauaa miettiä, se menee totta kai Heivollin romaanille Etten palaisi tuhkaksi. Seuraavana tulevat Tóibínin Brooklyn ja Kallioisen Rutto & rukous. Huonointa en osaa valita, sillä loput olivat kaikki aika tasaisen hyviä. Kaiken kaikkiaan kesäkuu oli oikein hyvä lukukuukausi!

Luettuja sivuja kertyi yhteensä 1757, keskiarvo tästä on 293 sivua. Mitään paksukaisia ei siis tullut luettua :)

Mitä muuta kesäkuussa tapahtui? Otin osaa blogeja kiertäneeseen Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen. Sain yhteensä kaksi haastekirjaa (J. Fenimore Cooper: Viimeinen mohikaani, Marina Lewycka: Meidät kaikki on tehty liimasta), jotka pyrin lukemaan tässä kesän aikana. Lisäksi tein katsauksen ensi syksyyn tulevien uutuuskirjojen osalta.

Mukavaa ja toivottavasti lämmintä heinäkuuta!

28.6.2012

Syksyn 2012 kirjat

Kesä on melkein vasta aluillaan (ainakin sään puolesta), mutta ensi syksyn kirjakatalogit ovat olleet saatavilla jo jonkin aikaa. Seuraavassa listaus minua eniten kiinnostavimmista syksyn kirjoista:

Atena:

Mia Vänskä: Musta kuu (syyskuu)
István Örkény: 100 minuuttinovellia (syyskuu)
Micael Dahlén: Ihmispedot (syyskuu)

Bazar:

David Safier: Happy Family (syyskuu)
Tatiana de Rosnay: Mokka (elokuu)

Gummerus:

Petri Karra: Pakenevat unet (syyskuu)
Alice Hoffman: Punainen puutarha (syyskuu)
Chris Cleave: Poikani ääni (syyskuu)
Irja Wendisch: Pitkä taistelu. Sotilaiden lasten selviytymistarinoita (lokakuu)

Karisto:

Terry Pratchett: Muks! (syyskuu)
Anna Godbersen: Ihania päiviä (elokuu)

Like:

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat (elokuu)
Chuck Palahniuk: Kirottu (elokuu)
Alison Bechdel: Äideistä parhain (syyskuu)

Minerva:

L.M. Montgomery: Perinnönjakajat (syyskuu)

Otava:

Riikka Pulkkinen: Vieras (syyskuu)
Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (syyskuu)
Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (syyskuu)

Schildts & Söderströms:

Stephen Fry: Koppava kloppi. Muistelma (syyskuu)
Eric Chaline: Maailmanhistorian huonoimmat ennustukset (syyskuu)

Siltala:

Sándor Zsigmond Papp: Mitättömät elämät (lokakuu)
Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697 (elokuu)

Tammi:

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa (syyskuu)
John Irving: Vapauttakaa karhut! (syyskuu)
Italo Calvino: Kenraali kirjastossa (syyskuu)
Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas (elokuu)
Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala (syyskuu)*
Riikka Forsström: Yön valtakunta (syyskuu)

* Winmanin kirja on minulla jo englanninkielisenä, mutta kumminkin tärppinä tässä listauksessa.

Teos:

Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin (syyskuu)

WSOY:

Vilmos Csaplár: Hitlerin tytär (syyskuu)
Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (syyskuu)
Harri Kalha: Ihme ja kumma (syyskuu)

Huh, siinäpä on taas tulevaisuuteen lukemista! Syksyllä luen näistä varmasti vain murto-osan, mutta tulevina vuosina sitten enemmän. Ei ollenkaan pahan kuuloinen kirjasyksy luvassa.

24.6.2012

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi


Useassa kirjablogissa on luettu kevään ja kesän mittaan Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi, hyvin kehuvin arvioin. En siis voinut vastustaa kiusausta, kun kirja osui silmiini viimeksi kirjastossa käydessäni. Halusin tietää, että mikä kirjassa oikein on niin hienoa, mikä saa kirjabloggaajan toisensa jälkeen rakastumaan siihen ja kehumaan sitä jo tässä vaiheessa yhdeksi vuoden parhaimmista kirjoista. Ilman kehuvia arvioita en luultavasti olisi kirjasta ollut kovinkaan kiinnostunut, sillä sen takakannen teksti ei kuulosta mitenkään erityisen järisyttävältä. Etukannessakin oleva lapsi on kammottavan näköinen ja hänen päänsä ylle ripotellut tulitikut näyttävät aika hölmöiltä.

Etten palaisi tuhkaksi on autofiktiivinen tarina kahdesta miehestä ja siitä miten toisesta kasvoi kirjailija, toisesta tuhopolttaja. Kyseinen kirjailija on Heivoll itse. Vuoden 1978 kesällä, hieman sen jälkeen kun Heivoll oli syntynyt, eräässä norjalaisessa kylässä liikkui tuhopolttaja, joka lyhyen ajan sisään poltti maan tasalle kahdeksan eri asuin- ja ulkorakennusta. Koko kylä nousi varpailleen. Pyromaanin täytyi olla joku heistä. Samalla seurataan täysin toisen miehen, Heivollin, elämää lapsena, nuorena ja nykyhetkessä.

Jo hyvin aikaisessa vaiheessa Heivoll paljastaa tuhopolttajan henkilöllisyyden. Kirja ei siis keskity syyllisen löytämiseen liittyvään jännitykseen, vaan se on ennen kaikkea kuvaus sekä tuhopolttajan että kirjailijan itsensä kasvamisesta lapsesta aikuiseksi ja syistä, jotka johdattivat molemmat miehet omille poluilleen. Se on myös kertomus menetyksistä, raskaistakin asioista. Myös rakkauden monet kasvot näyttävät kirjassa puolensa.

Etten palaisi tuhkaksi eteni alkuun hieman hitaasti, mutta jo ennen puolta väliä huomasin tulleeni täysin imaistuksi sen mukaan. Luin yli puolet kirjasta yhden päivän aikana, joka on minulle, melko keskittymiskyvyttömälle lukijalle, hyvä suoritus. Tosin miltään suorittamiselta kirjan lukeminen ei tuntunut, kirja vain vei mukanaan. Silloin aloin ymmärtää muita kirjan lukeneita kirjabloggaajia. 

Ymmärsin myös, että kirjan viehätys ei tosiaan ole jännityksessä saada selville tuhopolttajan henkilöllisyys, vaan yrittämällä ymmärtää hänen motiivinsa, miksi hän teki mitä teki. Tuhopolttajan elämässä on havaittavissa selkeä käänne huonompaan ja se jäi kirjan luettuani askarruttamaan minua. Mitä silloin oikein tapahtui? Viehättäviä ovat myös kirjan useat, erilaiset henkilöt ja miten he yhdistyvät tuhopolttajaan sekä kirjailijaan.

Heivoll kirjoittaa kauniisti kuvaillen, mutta ei rönsyillen. Aika yksinkertaisesti ja toteavasti, mutta samalla ympäristöä ja eleitä tarkkaavaisesti kuvaillen. Kaunista kieltä. Kaunis on myös kirjan loppu. Usein kirjojen loput, niiden sanavalinnat, eivät jää mieleeni, mutta tämän kirjan kohdalla sen viimeiset lauseet jäävät varmasti pitkäksi aikaa mieleeni pyörimään. Etten palaisi tuhkaksi on täydellinen kesäkirja ja nousee takuulla minunkin tämän vuoden parhaimpien lukemieni kirjojen listalle.

✩✩✩✩✩

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (Før jeg brenner ned, 2010)
Suom. Päivi Kivelä
WSOY 2012, 306 s.

22.6.2012

Mika Kallioinen: Rutto & rukous. Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa


Olen ahkera kesälomalainen, sillä sain eilen luettua loppuun toisenkin viikon päästä koittavaan tenttiin sisältyvän kirjan. Tästä pidin enemmän kuin Eero Kuparisen teoksesta Aleksandriasta Auschwitziin. Antisemitismin pitkä historia.

Mika Kallioisen Rutto & rukous. Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa on laaja katsaus tartuntatautien historiaan Suomessa ennen teollistumisen aikaa (keskiajalta 1800-luvun loppupuolelle). Kirjassa esitellään ensinnä kaikki ajan yleisimmät tartuntataudit: rutto, lepra, isorokko, kuppa, englanninhiki, malaria, influenssa, punatauti, lavantauti, pilkkukuume, hinkuyskä, tuhkarokko, tulirokko ja tuberkuloosi. Taudeista kerrotaan niiden yleispiirteet, leviämistavat sekä esiintymisajat ja -paikat. Tautien esiintymistä Suomessa verrataan myös muuhun Eurooppaan, etenkin Suomen naapureihin, ja erityisesti Ruotsin tilanteeseen samaan aikaan.

Kirjassa käsitellään myös muun muassa väestön, tavallisen ihmisen, suhtautumista liikkeellä olleisiin tauteihin ja kuolemaan, ilmaston, nälän ja taudin yhteyttä toisiinsa, tautien vaikutusta väestönkasvuun, tautien leviämistä eri keinoin ja keinoja estää niiden leviäminen ennen lääketieteen kehittymistä sekä valtiovallan suhtautumista tauteihin. Kyseessä on siis hyvin monipuolinen ja kattava teos aiheesta.

Kallioinen kirjoittaa hyvin asiantuntevasti ja paljon esimerkkejä käyttäen. On kuitenkin syytä huomata, että tautien historia etenkin ennen 1700-lukua on paljon arvioiden ja olettamuksien varassa, sillä lähteitä ei ole paljoa säilynyt tai ne ovat hyvin niukkoja. Ruotsissa ja Suomessa aloitettiin väestötilastointi vuonna 1749, joten tästä eteenpäin tautien historiaa on helpompi tutkia, sillä näihin tilastoihin merkittiin myös kuolinsyyt. Tartuntatautien historian tutkimusta vaikeuttaa myös se, että joidenkin tautien oireet ovat hyvin samankaltaisia ja ilman modernia lääketiedettä aikalaiset itsekään eivät ole aina osanneet erottaa tauteja toisistaan saatika sitten me johtuen lähteiden epämääräisistä kuvauksista. Kallioinen on kuitenkin onnistunut rekonstruoimaan ennen 1700-lukuakin vallinneen tilanteen hajanaistenkin lähteiden perusteella.

Rutto & rukous herättää paljon ajatuksia. Suosittelen tutustumaan.

✩✩✩✩

Mika Kallioinen: Rutto & rukous. Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa.
Atena 2009, 289 s.

19.6.2012

Eero Kuparinen: Aleksandriasta Auschwitziin. Antisemitismin pitkä historia


Yksi historian suurimpia ja kiinnostavimpia kysymyksiä on varmasti se, että miksi Hitlerin natsi-Saksassa vainottiin juutalaisia ja miksi juuri heitä? Miten vainoaminen pääsi johtamaan kansanmurhaan? Eero Kuparisen Aleksandriasta Auschwitziin. Antisemitismin pitkä historia kertoo vastaukset näihin ja moneen muuhun aiheeseen liittyvään kysymykseen. Kirja on ensimmäinen suomenkielinen koko antisemitismin historian kattava julkaisu aiheesta.

Kirja lähtee liikkeelle jo antiikista. Kyllä, silloinkin esiintyi jo juutalaisvastaisuutta tai -vihaa, mutta vielä antisemitismistä puhuminen voi olla liioiteltua. Antisemitismiin johtaneet syyt eivät ole yksiselitteiset, vaan tarjolla on useita, toisiinsa limittyviä selitysmalleja. Yksi selitysmalli on juutalaisten erilainen asema muiden kansojen keskuudessa. Juutalaiset ovat kautta aikojen olleet vähemmistö valtaväestön joukossa, hieman kummallinen ryhmä, joka on eristäytynyt muista. Juutalaisten poikkeavuus ja eristäytyminen ovat useiden tutkijoiden mukaan syitä, jotka ovat johtaneet antisemitismiin.

Toinen selitys löytyy juutalaisten taloudellisesta asemasta. Kaikki juutalaiset eivät ole olleet rikkaita, mutta on merkillepantavaa, kuinka tyypillistä heille on ollut toimia esimerkiksi rahatalouden piirissä. Esimerkiksi rahanvälittäjänä toiminut juutalainen voidaan nähdä välittäjävähemmistöön kuuluvaksi. Eliitti hyödynsi rahataloudessa toimivia juutalaisia sekä taloudellisesti että poliittisesti ja massojen viha kohdistui eliitin asemasta välittäjävähemmistöön, juutalaisiin. Kautta historian juutalaiset ovat olleet sopiva syntipukki massoille jos asiat ovat menneet huonosti. Etenkin uudemmalla ajalla on selkeästi nähtävissä se, että jos valtiolla on mennyt taloudellisesti huonosti, antisemitistiset puolueet ja järjestöt ovat kasvattaneet suosiotaan ja päin vastoin.

Myös kristinusko on ollut tärkeä tekijä antisemitismin synnylle: Juudas Iskariot, joka kavalsi Jeesuksen, oli juutalainen. Kristinusko on ollut hyvin suvaitsematon muita uskontoja kohtaan ja se suhtautui myös juutalaisiin kielteisesti. Toisaalta katolinen kirkko myös suojeli juutalaisia sikäli, ettei se sallinnut heihin kohdistuvaa väkivaltaa. Katolinen kirkko menetti kuitenkin otettaan Euroopasta uudella ajalla eikä sen sanalla ollut enää paljoa merkitystä.

Tästä kirjasta kirjoittamista voisi jatkaa vielä vaikka kuinka, esimerkiksi erittelemällä syitä ensimmäisessä kappaleessa esitettyihin mielenkiintoisiin kysymyksiin, mutta jos ne ja aihe kokonaisuudessaan kiinnostavat, kehotan tutustumaan itse kirjaan. Sen kansien väliin on sisällytetty kaikki olennainen tieto antisemitismin historiasta yli kahden vuosituhannen ajalta. Kuparinen kirjoittaa hyvin havainnollistavasti, mutta paikoitellen teksti on hieman köykäistä ja poleemista. Lukemista väsyttää kahdelle palstalle jaettu teksti (ainakin jos kirja täytyy lukea tenttiä varten!), mutta melko runsas kuvitus piristää. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kirja mielenkiintoisesta aiheesta.

✩✩✩

Eero Kuparinen: Aleksandriasta Auschwitziin. Antisemitismin pitkä historia
Atena 1999, 384 s.

16.6.2012

Jean-Dominique Bauby: Perhonen lasikuvussa


Ranskan Ellen päätoimittaja Jean-Dominique Bauby sai aivohalvauksen vuonna 1995 aivan yllättäen kesken automatkan. Hän vaipui koomaan, josta heräsi kaksikymmentä päivää myöhemmin. Bauby sai kuulla halvaantuneensa päästä jalkoihin ja pystyi ainoastaan räpyttämään vasenta silmäluomeaan. Järki kuitenkin pysyi tallessa. Tilaa kutsutaan "locked-in"-syndroomaksi. Baubysta oli tullut kehonsa vanki, kuin perhonen lasikuvun sisällä.

On hämmästyttävää, kuinka paljon jaksamista, urheutta ja kärsivällisyyttä tämän kirjan "sanelu" pelkän silmän räpäyttämisen avulla on vaatinut. Sen Bauby kuitenkin teki avustajansa Clauden kanssa. Claude oli kirjoittanut ylös ranskan kielen aakkoset niiden yleisyyden mukaisessa järjestyksessä ja kun hän luki niitä hitaasti yksi kerrallaan, Bauby räpäytti silmää oikean kirjaimen kohdalla. Näin kirja saatiin kootuksi kirjain kirjaimelta.

Perhonen lasikuvussa julkaistiin Ranskassa vuonna 1997, siis varsin pian Baubyn sairastumisen jälkeen. Valitettavasti Bauby kuoli kaksi päivää julkaisun jälkeen.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joissa Bauby kuvailee paljon sen hetkisiä tunteitaan, havaintojaan sairastamisen ajoista, mutta myös menneisyyden muistoja. Luvut ovat hyvin sirpalemaisia, tuokiokuvia sieltä sun täältä. Koskettavimpia ovat miehen kohtaamiset lastensa kanssa ja hänen muistonsa entisestä elämästään. Baubyn ajatuksista paistaa läpi kuinka hän niin tuskaisesti kaipaa menneeseen, terveeseen elämään, ihan arkisten asioiden pariin. Sukelluspuku on ajoittain hyvin ahdas. Ahtautta lieventää ystävät, jotka silloin tällöin tekevät vierailuja hänen luokseen.

Baubyn kirjoituksissa on mukana myös ripaus huumoria ja hän osaa pilailla itsensä kustannuksella. Se on ihailtavaa niin vaikean sairauden kouriin joutuneelta ja se auttaa jaksamaan. Toivoakin on aistittavissa, mikä tuntuu nyt hirveän surulliselta kun tietää, ettei Bauby elänyt kauaa kirjan kirjoittamisen jälkeen. Baubyn tila nimittäin oli hieman kohentunut hänen sairastumisensa ja kuolemansa välillä. Hän pystyi liikuttamaan päätään ja hieman jo puhumaankin, epäselvästi tosin.

Tämän kirjan tähdittäminen tai ylipäänsä arvioiminen on hankalaa. Miten arvioida tai arvottaa näin poikkeuksellisella tavalla kirjoitettu kirja? Minulla on lähisuvussani ja -piirissäni aivoverenvuodon saaneita henkilöitä, vielä nuoria sellaisia, joten Baubyn kokemukset koskettivat minua sikäli enemmän kuin jos en tuntisi samantyyppisesti sairastuneita. Mutta välillä en oikein saanut otetta Baubyn ajatuksista. Lukujen ja Baubyn ajatusten sirpalemaisuus tekee kirjasta hieman hajanaisen. Mutta siinä pitää ottaa huomioon olosuhteet, joissa kirja on kirjoitettu. Kieli on ymmärrettävästi kovin kuvailevaa, mutta myös runollista, minua hieman häiritsevällä tavalla. Enemmän pidin kirjasta tehdystä elokuvasta, siinä Baubyn kokemukset tulevat entistä enemmän iholle.

Yhdeksäs luettu teos TBR 100 -listaltani.
 
Lisää arvioita kirjasta näissä blogeissa: Tahaton lueskelija, Mainoskatko ja Kirjahiiri.

✩✩✩

Jean-Dominique Bauby: Perhonen lasikuvussa (Le scaphandre et le papillon, 1997)
Suom. Anu Partanen ja Ville Keynäs
WSOY 2008, 113 s.

12.6.2012

Colm Tóibín: Brooklyn


Colm Tóibínin Brooklyn on tarina nuoren naisen, Eilis Laceyn, elämänvaiheista 1950-luvun Irlannin pikkukaupungissa ja New Yorkin Brooklynissä. Eilis asuu yhdessä äitinsä ja isosiskonsa kanssa. Veljet ovat töissä Englannissa, isosisko Rosekin työskentelee ja Eilis taas haaveilee konttoritöistä, joita ei kotipaikkakunnalla ole liiemmin tarjolla. Pian Eilisille tulee kuitenkin tilaisuus lähteä kauas kotoa tavaratalon myyjättäreksi, niinkin kauas kuin Yhdysvaltoihin, New Yorkin Brooklyniin. Eilis tarttuu tilaisuuteen, jäähän kotiin Rose pitämään äidistä huolta.

Eilisin uusi elämä Amerikassa on hyvin erilaista. Hän kärsii koti-ikävästä, mutta myös pitää työstään ja käymistään kirjanpidon iltakursseista. Hän tapaa Tonyn, josta tulee hänelle hyvin läheinen. Juuri kun kaikki alkaa sujua ja koti-ikävä laantua, Eilis kuulee kotoaan järkyttäviä uutisia. Tapahtumaketju tämän jälkeen johtaa Eilisin tärkeän ratkaisun äärelle.

Brooklyn on hyvin eleetön, jossain määrin tunteetonkin kirja. Tai tarkemmin sanottuna tunteettoman oloisia ovat kirjan useat hahmot. Sellainen mielikuva minua vaivaa yhä, vaikka alan toisaalta myös käsittää, että ihmiset reagoivat asioihin eri tavoilla ja jotkut ovat luonnostaan ikään kuin "tunteettomia", eivät mitenkään räiskyviä. 

Mutta silti esimerkiksi kirjan päähenkilön reagoiminen melkein kuin olan kohautuksella joihinkin merkittäviin tapahtumiin elämässään tuntuu oudolta. Toisaalta se jollain hassulla tavalla myös kiehtoo minua kirjassa. Hyvin ristiriitainen asia siis, sillä en (vielä) tiedä häiritsikö se minua todella vai ei. Vaikka Eilis välillä osaa olla kummallinen, on kirjan ärsyttävin hahmo mielestäni hänen äitinsä. Ymmärrettävä, mutta loppujen lopuksi ärsyttävän itsekäs. Kirjan lukeneet luultavasti osaavat arvata mistä puhun.

Kirjan vähäeleisyys ja koruttomuus ovat sen kiehtovimpia puolia. Kerronta on yksinkertaista, suoraviivaista eikä Tóibín jää kuvailemaan tapahtumia sen kummemmin, menee vain tarinassa suoraan eteenpäin. Kaiken yksinkertaisuuden lomaan mahtuu kuitenkin ihanaa 50-luvun kuvausta: aika, jolloin merimatka Atlantin yli kesti noin viikon, kun yhteydenpito hoitui pääasiassa kirjeiden avulla, käytettiin nailonsukkia ja ihmissuhteet olivat hyvin muodollisia.

Kirjan loppu jää toisaalta avoimeksi, toisaalta siinä saavutetaan Eilisin elämän kannalta tärkeä päätös. Molemmista pidin, tosin olisin mielelläni jatkanut kirjan tunnelmissa pidempäänkin, sillä Tóibín on vaan niin taitava luomaan niin kamalan kiehtovan yksinkertaista tekstiä ihan tavallisen tarinan sisään.

Vaikka löydän kirjasta muutamia sekä kummallisia että ärsyttäviä asioita, on se silti hieno, melankolinen ja valoisa yhtä aikaa. Kirjan takakannessa sitä kuvaillaan New York Review of Booksin toimesta hyvin osuvasti: "Colm Tóibín on saavuttanut jotain hiljaisen majesteettista." Mitäpä siihen enää lisäämään. Vai lisäisinkö vielä kerran sanan kiehtova?

Kahdeksas luettu teos TBR 100 -listaltani.

Brooklynia on luettu myös muun muassa seuraavissa blogeissa: Luettuja maailmoja, Kujerruksia, Ilselä, P.S. Rakastan kirjoja, Luetut, lukemattomat ja Lumiomena.

✩✩✩✩

Colm Tóibín: Brooklyn (Brooklyn, 2009)
Suom. Kaijamari Sivill
Tammi 2011, 313 s.

7.6.2012

Ransom Riggs: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children


Jos Ransom Riggsin esikoisromaania Miss Peregrine's Home for Peculiar Childreniä pitäisi kuvata yhdellä sanalla, sanoisin sen olevan omalaatuinen. Alussa se vie lukijan keskelle perhetragediaa, jonka myötä 16-vuotias Jacob matkaa syrjäiselle saarelle Walesin rannikon tuntumaan. Siellä on Miss Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, se mistä isoisä usein puhui Jacobin ollessa pieni. Nyt talo on hylätty jo aikaa sitten ja se on rapistunut ja raunioitunut pahoin. Toisen maailmansodan pommitukset eivät olleet sille helliä. Talon kautta Jacob kuitenkin pääsee sen entisten asukkaiden, eriskummallisten lapsien ja Miss Peregrinen, jäljille.

Itse tarina ei tee kirjasta vielä omalaatuista. Omalaatuiseksi sen tekee aidot, yksityisten ihmisten kokoelmista peräisin olevat mustavalkoiset vintage-valokuvat, joita on ripoteltu sinne tänne tarinan sekaan. Ne eivät kuitenkaan ole ihan mitä tahansa valokuvia, vaan ne oikeasti istuvat tarinaan, kertovat tarinaa tekstin ohessa. Osa on hyvin eriskummallisia kuten on tarinakin, hyvin kiehtovia! Jos kirja ei sinua muuten kiinnosta, niin selaa ihmeessä läpi edes kuvat jos siihen tulee mahdollisuus.

En ole koskaan aiemmin lukenut aitoja valokuvia ja fiktiota yhdistelevää romaania ja siksi Miss Peregrine's Home for Peculiar Children oli erittäin mielenkiintoinen lukukokemus. Valitettavasti tarina ei imaissut minua mukaansa yhtä hyvin kuin valokuvien ihastelu. Pidin tarinasta, mutta etenkin loppua kohden se alkoi olla kovin ennalta-arvattava ja jotenkin liian helppo. Salaperäisen alun jälkeen petyin siihen, että loppu ei tuonut enää mitään kovin yllättävää. Välillä vain odotin seuraavaa valokuvaa, kun juoni tuntui tökkivän ja tarina polkevan paikallaan.

Lisäksi kirja tuntuu hieman enemmän nuorten kuin aikuisten kirjalta. Kieli ja kerronta ovat yksinkertaista, hahmot ovat nuoria eikä tapahtumia kuvailla kovinkaan yksityiskohtaisesti. Toisaalta kirjassa tapahtuu aika pelottaviakin asioita, joten kovin nuorille tämä ei ainakaan ole kohdennettu. Vaikka kirja tuntuukin siis sijoittuvan johonkin nuorten- ja aikuistenkirjallisuuden välimaastoon, ei se minua silti juuri häirinnyt. Ainakin tämä oli helppo lukea englanniksi kielen yksinkertaisuuden vuoksi!

Kirjan kannesta voisi olettaa, että kirja olisi pelottava. Minulle se ei sitä ollut, odotin jotain pelottavampaa. On kirjalla kuitenkin kammottavammatkin hetkensä ja toki herkemmille tarina voi olla hyytävämpi kuin minulle. Vaikkei tarina iskenyt niin lujaa kuin olisin toivonut, mielelläni luen jatko-osan kun se ilmestyy. Tarina nimittäin jäi pahasti kesken.

Seitsemäs luettu teos TBR 100 -listaltani.

Kirja on luettu myös englanniksi Taikakirjaimissa ja suomeksi Yöpöydän kirjoissa.

✩✩✩

Ransom Riggs: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children
Quirk Books 2011, 352 s.

Ota riski ja rakastu kirjaan

 
Kirjamielellä-blogin Marjiksen lanseeraama Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste on vyörynyt läpi kirjablogien ja haaste haksahti minullekin Bibliofilen Disalta. Kiitos Disalle! Hän haastoi minut lukemaan J. Fenimore Cooperin klassikon Viimeinen mohikaani. O-ou, nyt mennään kirjallisen mukavuusalueeni ulkopuolelle, mutta eihän sitä tiedä millaiseksi yllätykseksi kirja lopulta osoittautuukaan? Yritän saada kirjan käsiini ja luettua sen tässä kesän aikana.

Kuten alla olevissa säännöissä sanotaan, minun täytyy haastaa myös Disa lukemaan jokin kirja. Disa ei ole vielä kauaa pitänyt kirjablogiaan, joten en tarkalleen tiedä hänen kirjamaustaan, mutta TBR 100 -lista antaa osviittaa. Halusin kuitenkin valita sellaisen kirjan, jota ei hänen TBR 100 -listaltaan löydy, sillä nehän hän joka tapauksessa haluaa ja aikoo joskus lukea. Hetken mietiskeltyäni omia suosikkejani, päätän haastaa Disan lukemaan John Irvingin Garpin maailman. Jos Disa olet jo lukenut Garpin, niin pyydä uusi kirja. :)

Haasteen laitan eteenpäin La petite lectricen Katrille. Haastan hänet lukemaan Max Brooksin Sukupolvi Z. Zombisodan aikakirjat. Muistaakseni Katri pyysi joskus blogissaan suosittelemaan muun muassa kauhukirjallisuutta, joten tässäpä oiva tilaisuus lukea yhdenlainen kauhukirjallisuuden edustaja. :)

Lopuksi vielä haasteen säännöt:

1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan.
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi.
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.

1.6.2012

Guillermo del Toro, Chuck Hogan: Yö ikuinen


Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin yhdessä kirjoittama Yö ikuinen saattaa päätökseen Vitsaus-trilogian. Kahden ensimmäisen osan, Vitsauksen ja Lankeemuksen, arviot ovat luettavissa linkitysten takaa. Tämä kirjoitus sisältää oleellista tietoa edellisistä osista, joten ethän lue, jos Vitsaus ja/tai Lankeemus ovat sinulta vielä lukematta.

Yö ikuinen alkaa trilogian päähenkilön, epidemiologi Ephraim Goodweatherin, päiväkirjaotteella, jossa hän kertoo mitä on tapahtunut siitä lähtien kun Mestari ja hänen strigoiarmeijansa on saanut yliotteen yhteiskunnasta. Siitä on kulunut jo kaksi vuotta, kun ydinräjähdykset ravistelivat koko maapalloa. Koitti ikuinen pimeys, jonka rikkoo vain kaksi tuntia vuorokaudessa valjusti paistava aurinko. Valtaapitävät ja muut vaikuttajat, vanhat ja sairaat on tuhottu. Loput kansasta on muutettu, alistettu tai siirretty verileireille tuottamaan ravintoa vampyyrien elossapitämiseksi.

Eph, Nora, Fet ja Gus jatkavat vastarintataisteluaan vampyyreja ja Mestaria vastaan. Heidän avukseen tulee eräs puoliverinen vampyyri, herra Quinlan, jonka tarina selviää kirjan edetessä. Voiko tämä pieni joukko tehdä mitään ihmiskunnan pelastamiseksi? Entä missä on Ephin kadonnut poika Zack? Poika, jonka pelastamiseksi Eph on valmis tekemään mitä tahansa.

Oli mukavaa saada tämä trilogia päätökseen. Kauhukirjallisuutta ei julkaista (tai ainakaan suomenneta) missään mittavissa määrin ja del Toron ja Hoganin trilogia on ollut siten hyvin positiivinen tulokas. Yö ikuinen jatkaa tyylillisesti samaa rataa kuin edellinenkin osa Lankeemus, joten elokuvamaisuudelta ja toiminnantäyteiseltä räiskinnältä ei voi välttyä. Lankeemuksen kohdalla elokuvamaisuus häiritsi minua hiukan, mutta tässä jo totuin siihen.

Lankeemuksen kohdalla olin myös sitä mieltä, että kirjan henkilöt ovat melko yksiulotteisia, mutta Yö ikuisessa sekin ongelma poistuu. Henkilöhahmoista tulee läheisempiä ja heitä ymmärtää paremmin. Etenkin Eph näyttäytyy aivan uudessa valossa, paljon inhimillisempänä.

Muistaakseni aikaisemmissakin osissa oli eräs sama ongelma kuin tässä: liika toisto. En tiedä onko ihan välttämätöntä muistuttaa viiden sivun aikana useaan otteeseen, että sitä aurinkoista hetkeä vuorokaudessa on vain sen kaksi tuntia, jolloin vampyyrit eivät voi poistua varjoistaan tai että vampyyrit kammoksuvat hopeaa. Toisto pisti silmään ja häiritsi paikoitellen tarinan etenemistä. Toinen kirjassa häiritsevä asia, joka on toki makukysymys, oli sen loppuratkaisu. Tai osaksi pidin siitä, osaksi en. Siitä ei kuitenkaan sen enempää, jotta vältytään juonipaljastuksilta. Kirjan lukeneet saattavat ehkä arvata sen osan josta en pitänyt.

Mutta paikoitellen upposin tarinaan syvästi. Se laittoi pohtimaan, että millaista oma elämä olisi jos maapalloa ravistelisi jokin katastrofi tai jokin vieras ottaisi siitä vallan. Tuskin kovin hääviä. Vaikka kirjassa on joitakin epäkohtia, niin pääsääntöisesti viihdyin sen parissa. Nimenomaan viihdyin. Silloin tällöin tarvitsee kirjan, jonka parissa ei tarvitse miettiä paljoa, jonka tehtävänä ei ole räjäyttää tajuntaa, vaan yksinkertaisesti viihdyttää.

Yö ikuinen on kuudes TBR 100 -listalta luettu teos. 

Muita Yö ikuisen lukeneita ovat Kirjaston kummitus ja Luettuja maailmoja.

✩✩✩

Guillermo del Toro, Chuck Hogan: Yö ikuinen (The Night Eternal, 2011)
Suom. Risto Raitio
Tammi 2012, 440 s.