Lukuisa: Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

"Vuosia myöhemmin, seistessään teloistusryhmän edessä, eversti Aureliano Buendía muisti kaukaisen illan jolloin hänen isänsä vei hänet tutustumaan jäähän."

Tästä lauseesta alkaa Nobel-palkitun Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys, joka vie lukijan pieneen kolumbialaiseen kylään, Macondoon, ja sen yhden perustajista, Buendían suvun ihmisten tarinoiden äärelle. Buendían suku ei ole mikään tavallinen suku. Se on täynnä värikkäitä, persoonallisia hahmoja, jotka ovat tuomittu yksinäisyyteen. He elävät läpi Macondon kylän eri vaiheiden, sen syntymästä kuolemaan, voitosta tappioon.

Sadan vuoden yksinäisyys kertoo Buendían suvun ohella Kolumbian historian vaiheista sadan vuoden ajalta: sisällissodasta, ulkomaalaisten saapumisesta maahan, vallankaappauksista, banaaniviljelmistä ja joukkomurhista. Vallan realistisiin asioihin sekoittuu kuitenkin myös fantasiaelementtejä, joista esimerkkeinä ovat suvun talossa vaeltelevat haamut, työläisen perässä alati liihottelevat keltaiset perhoset ja taivaaseen lentänyt tyttö.

Kirja vei minut mennessään - puoliväliin saakka. Suku ei vielä ollut paisunut suureksi, Macondo kasvoi ja vaurastui ja sen asukkaat saivat vaeltavilta mustalaisilta ihmeteltävikseen kaikenlaisia kaukaisesta maailmasta peräisin olevia tavaroita, kuten magneetteja, suurennuslaseja ja laboratoriovälineitä. Oli hauskaa seurata ihmisten reaktioita näihin uutuuksiin.

Tarinan puolivälin tienoilla suvun lukemattomat Aurelianot ja José Arcadiot alkoivat mennä minulla sekaisin. Olin aikonut kirjoittaa jonkinmoisen sukupuun tai nimilistan paperille ylös, jotta pysyn hahmoissa mukana, sillä tiesin jo ennestään tarinan sisältävän monia samannimisiä ihmisiä. Olisi tosiaan pitänyt! Olisi ollut myös mukavaa, jos kirja olisi sisältänyt Buendían perheen sukupuun. En tiedä onko sellaista uudemmissa painoksissa, minun kun on vuodelta 1983.

Nimien sekoittuminen toisiinsa ei kuitenkaan häirinnyt itse tarinan etenemistä ja siinä mukana pysymistä kovinkaan paljon. Yleensä pysyin mukana kenestä milloinkin puhutaan, vain heidän taustansa, kuka oli heidän äitinsä ja isänsä, oli unohtunut. Pääasiassa aloin yksinkertaisesti väsyä välillä hieman yksitoikkoiseen sukuun. Useat suvun jäsenistä ovat hyvinkin samankaltaisia persoonia, joten välillä tuntui siltä, että luen jo ennestään lukemaani kohtaa. Minulle jäi myös sellainen olo, että loppupuolella kirjaa huumori ei ollut enää niin vahvasti mukana kuin alkupuolella. Mustanpuhuva huumori on nimittäin yksi kirjan vahvuuksista, ainakin minulle.

Sadan vuoden yksinäisyys on kuitenkin mielenkiintoinen kirja. Maagisen realismin, mahtavan sukutarinan, lukuisten henkilöhahmoja ja historiallisten tapahtumien yhteensovittamisen vuoksi voin vain ihailla kirjailijan mielikuvitusta ja taitoja. Olipahan mieleenpainuva klassikko!