Lukuisa: Emma Donoghue: Huone

Emma Donoghuen romaani Huone on kiehtonut minua siitä saakka kun luin alkuperäisestä eli englanninkielisestä Huoneesta ensimmäiset blogiarviot. Minulla oli etukäteen sellainen kutina, että tästä kirjasta voi tulla kirjavuoden 2012 yksi parhaimmista lukemistani kirjoista ja luulen, että kutina saattaa pitää paikkansa.

Huone on tarina viisivuotiaasta Jackista ja hänen Äidistään. He asuvat kahdestaan Huoneessa, jossa ovat muun muassa Seinät, Sänky, Pöytä, Kattoikkuna ja Telkkari. Huoneessa on myös Ovi, mutta Jack ja Äiti eivät käytä sitä koskaan. Vain Vanha Kehno käyttää sitä ja tuo heille Sunnuntaituomisia. Jack ei tunne ulkomaailmaa muuten kuin televisiosta. Aluksi hän luuleekin, että se kaikki on olemassa vain televisiossa, mutta Äiti kertoo Jackille, että se kaikki on todellista ulkopuolella. Jack ei oikein ymmärrä, mutta vielä joskus hänen täytyy. Sitten kun Äiti sanoo niin.

En ihmettele yhtään, että kirja on ollut myyntimenestys ainakin Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Suomessakin kirjabloggaajat ovat tästä pitäneet. Näin myös Tammen mainostavan Huonetta televisiossa! Siis milloin viimeksi olen nähnyt tv-mainoksen, jossa mainostetaan kirjaa?! Kenties koskaan? Toivottavasti kirja myy hyvin myös Suomessa, sillä kiinnostavan aiheen ja lukuromaanimaisuuden vuoksi se maistuu varmasti monille.

Huone on hyvin juonivetoinen kirja. Ei kannata kuitenkaan pelästyä, että kirja olisi liian kevyt tai hömppää tai liian nopeasti etenevä. Se on siinä mielessä kevyt, että se on helppo ja nopea lukea ja sen kieli on mukavaa. Suomennoskin on mielestäni laadukas, vaikken alkuperäistä olekaan lukenut. Kirjan aihe on toki ahdistava ja surullinen, mutta silti Huone onnistuu olemaan toiveikas ja lohduttava. Se on sitä mukavaa lukuromaanikirjallisuutta.

Huone on koskettava kertomus äidinrakkaudesta, toivosta ja sopeutumisesta. Se on kirjoitettu Jackin näkökulmasta, joten tarina ei tunnu niin kamalalta mitä se olisi voinut olla äidin näkökulmasta. Lapsen vielä ymmärtämättömin silmin asiat näyttävät valoisammilta.

Näiden kehujen jälkeen voisi olettaa, että kirja osui kohdallani napakymppiin. Ei valitettavasti ihan, vaikka niin kovasti siitä pidinkin. Kirjan ainoa heikkous on sen loppupuoli, siis puolesta välistä loppuun saakka, suurin piirtein. Tarina etenee viimeisiinkin sivuihin asti sopivaa, aika ripeääkin tahtia, mutta silti kirja tuntuu junnaavan välillä paikallaan. Loppuratkaisu alkaa olla jo selvä, mutta missä se alun jännitys on? Kirjan voikin helposti jakaa kahteen osaan. Osia en tietenkään määrittele tässä, sillä spoilaisin asioita, mutta jälkimmäinen osa on minusta suoraan sanottuna tylsempi vaikkakin tärkeä osa kirjaa.