Lukuisa: Alexander McCall Smith: Tears of the Giraffe

Alexander McCall Smithin Tears of the Giraffe (suom. Kirahvin kyyneleet) on ollut minulla pienen ikuisuuden ajan lainassa kirjastosta. Päätin lukea sen nyt, että saan palautettua sen ja muutaman muunkin kirjan kirjastoon ennen joulua.

Tears of the Giraffe on toinen osa Mma Ramotswe -sarjaa. Siksi suosittelenkin, ettet lue tätä arviota, ellet ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa, The No. 1 Ladies' Detective Agencya, sillä tämä arvio saattaa paljastaa ensimmäisestä kirjasta jotain.

Mma Ramotswe jatkaa Tear of the Giraffessa Botswanan ainoaan naisetsivätoimistoon tulleiden tapausten selvittelyä. Tapauksia on kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin ensimmäisessä sarjan osassa, sillä ihmissuhteet saa tässä kirjassa suuremman huomion. Mma Ramotswe on menossa naimisiin Gaboronen parhaimman miehen, J.L.B. Matekonin, kanssa. Mutta miten käy sormusostoksilla? Entä miten uutiseen suhtautuu Matekonin palvelija? Miten Matekoni taipuu erään hyvin taitavasti puhuvan ja suostuttelevan ihmisen edessä?

Matekonin taipuessa Mma Ramotswe etsii kymmenen vuotta sitten Kalaharin autiomaan liepeillä kadonnutta amerikkalaista nuorukaista ja hänen apulaisensa setvii erään aviovaimon syrjähyppyepäilyä. Tuttuun tapaan Mma Ramotswe onnistuu helposti selvittämään molemmat tapaukset ja hieman enemmänkin.

Ensimmäisen Mma Ramotswe -kirja oli myöskin ensimmäinen englanniksi lukemani kirja ja ilahduin silloin siitä, että se oli kirjoitettu niin helpolla englannin kielellä. Tears of the Giraffe on myöskin yhtä helppo, tätäkin kirjaa luki kuin suomea. Kiinnitin kuitenkin huomioni erääseen asiaan poikaystäväni sen mainitessa: kirjan dialogi on todella yksinkertaista. Toisaalta se on mukavaa, ainakin minusta, koska yksinkertaista kieltä ainakin ymmärtää. Paremmin englantia osaavalle se voi tuntua turhauttavalta. En tiedä sitten suomennoksista, onko niissäkin kieli hyvin yksinkertaista? No, minua se ei liiemmin haittaa ja ajattelinkin jatkaa sarjan lukemista englanniksi.

Pidän Tears of the Giraffesta hieman enemmän kuin ensimmäisestä osasta, koska kuten jo edellä mainitsin, tässä ei ratkota niin paljon rikoksia vaan keskitytään enemmän päähenkilöiden ihmissuhteisiin. Eivät rikosten selvittelyt minua häiritse, mutta pari kolme tapausta per kirja on minusta sopiva määrä.