Lukuisa: Kathryn Stockett: Piiat

Ennen kuin alan kertoa tänään loppuun luetusta Kathryn Stockettin Piioista, kehotan kääntämään katseen tuohon oikeassa laidassa olevaan pikku kyselyyn. Voit siis vaikuttaa lukuvalintoihini ja äänestää, minkä kirjastossa lainassa olevista kirjoista luen ensimmäisenä!

Sitten Piiat. Kirjaa on kehuttu paljon ympäri kirjablogeja ja no, yleensä en säikähdä kehuja ja sitä, että pidänkö minä sitten kirjasta. En säikähtänyt nytkään. Kiinnostukseni Piikoja kohtaan kasvoi hiljalleen ja olipa onni, että luin sen, sillä en ole vähään aikaan lukenut mitään näin hyvää lukuromaania.

Piiat sijoittuu 1960-luvun alun Jacksoniin, Mississippiin, Yhdysvaltojen rotuerottelun kehtoon. Tummaihoiset kotiapulaiset palvelevat valkoisia rouvia reilusti minimipalkan alle jäävällä tuntipalkalla, kiintyvät heidän lapsiinsa kuin omiinsa ja joutuvat käyttämään eri wc-tiloja kuin valkoiset. Yksi kirjan kolmesta minäkertojasta, Miss Skeeter, valkoinen puuvillatilan isännän tyttö, haluaa toimittajaksi ja kirjailijaksi. Hän keksii aiheen, josta ei ole vielä aiemmin kirjoitettu: se, miltä tuntuu olla musta kotiapulainen. Hän päättää kirjoittaa kirjan ja sitä varten hän tarvitsee haastateltavia.

Arvatenkin heitä ei ole helppoa houkutella mukaan, kun mustia pahoinpidellään ja jopa tapetaan harva se päivä pienimmästäkin rikkeestä: käytät epähuomiossa valkoisten vessaa, astut jalallasi valkoisten kirjastoon tai jäät kiinni näpistyksestä. Poliiseja ei kiinnosta, poliisithan ovat kaikki valkoihoisia. Vihdoin kirja saa tulta alleen, kun mukaan lähtee kirjan loput kaksi minäkertojaa, tummaihoiset kotiapulaiset Aibileen ja Minny. Kirjahanke on vaarallinen. Entä jos kirjan tapahtumat tunnistetaan siitä huolimatta, että se aiotaan julkaista anonyymisti ja sen henkilöiden nimet ja kaupungin nimi vaihdetaan? Heidän täytyy olla hyvin varovaisia.

Kuten aiemmin sanoin, Piiat on loistava lukuromaani. Lukuromaanilla tarkoitan kirjaa, joka viihdyttää olematta kuitenkaan vitsikäs tai hömppää, edes hyvällä tavalla kuten sanan itse miellän. Lukuromaani voi käsitellä vaikeitakin aiheita, mutta kevyemmällä otteella, ilonpilkahduksilla. Piiat ottaa kantaa moniin asioihin: mustien kohteluun menneillä vuosikymmenillä, valkoisten ihmisten asenteisiin samoina aikoina, sekä mustien että valkoisten ihmisten keskinäisiin eriarvoisuuksiin, (perhe)väkivaltaan ja kiintymyssuhteisiin. Se on myös tarina rajoja (onko niitä?) rikkovasta ystävyydestä.

Vaikkei Stockett itse olekaan elänyt tummaihoisena naisena 1960-luvulla, osaa hän silti kirjoittaa siitä asiantuntevasti. Takakansiliepeessä hän toteaa: "En usko että sitä pystyy ymmärtämään kukaan valkoinen nainen, joka on maksanut palkkaa mustalle naiselle. Mutta se että ainakin yritämme ymmärtää, on äärimmäisen tärkeää ihmisyydelle." Kun Stockett oli lapsi, heidänkin perheessään oli kotiapulainen. Mustien naisten elämä tuona aikana ei kuitenkaan aina ollut kamalaa sortoa. Kaikki valkoiset rouvat eivät sortaneet apulaisiaan vaan jopa lainasivat heille rahaa, jotta he saavat lapsensa kouluun tai tukivat heitä muuten jos jotain ikävää tapahtui.

Jouhevasti kulkevan tarinan ja juonen lisäksi pidän kirjassa kamalasti 1960-luvun arjen kuvauksesta. Tekstissä vilisee myös paljon tuttuja nimiä: Little Stevie Wonder, John F. Kennedy, Martin Luther King, Ku Klux Klan... Nämä kaikki olivat tuon ajan puheenaiheita ja historian kirjoihin jääneitä toimijoita. Erityisesti mustille nimet olivat ja ovat merkittäviä.

Piikojen hahmot ovat vähintäänkin mielenkiintoisia ja varmasti samastuttavia. Nuoren Miss Skeeterin kapinalliset ajatukset, Minnyn suorasukaisuus ja musta huumori, Miss Celian sulkeutuneisuus ja miellyttämisenhalu ja Miss Hillyn raivonpuuskat jäävät mieleeni pitkäksi aikaa. Ja entäs se suklaapiirakka?