31.8.2011

Elokuussa luettua

http://www.flickr.com/photos/jiiikoo

Hups vain, niin se elokuukin lähenee loppuaan. Lämpimälle säälle voi jo heittää hyvästit ja toivottaa tervetulleeksi kirja, tee, villasukat ja viltin lämpöys. Minä toivotan tervetulleeksi myös opiskelijaelämän, joka alkaa huomenna. En tiedä miten levottomasti nukun ensi yön, on nimittäin melko jännittävä fiilis!

Mutta nyt elokuun luetut kirjat: 

L.M. Montgomery: Anna opettajana
Claudie Gallay: Tyrskyt
Kathryn Stockett: Piiat
Maritta Lintunen: Sukukaktus
Mia Vänskä: Saattaja

Ohhoh, ihan huomaamattani luin vain naisten kirjoittamia teoksia! Hauskaa, että sain kuukauteen mahdutettua jopa kaksi kotimaista kirjaa. Kun nyt selailin vähän bloggaushistoriaani, niin panin merkille, että olen lukenut joka kuukausi suunnilleen yhden kotimaisen kirjan. Enpä olisi uskonut itsestäni!

Elokuun kirjat ovat kaikki hyviä. Eniten pidin Tyrskyistä, heti toisena tulee Piiat. Vähiten miellytti Sukukaktus. Luettuja sivuja kertyi yhteensä 1720 ja keskiarvoksi tästä saadaan 344.

Elokuussa kirjoitin myös syksyn uutuuskirjojen tärppilistani. Saa nyt nähdä kuinka monta niistä edes ehtii syksyn aikana lukea, kun uudet opiskelukuviot takuulla sekoittavat pääni hetkellisesti. Bloginikin saattaa löysätä tahtia samasta syystä :--)

Ja hei, ei muuten ole enää kauaa, kun blogini täyttää yhden kokonaisen vuoden. Lokakuussa siis luvassa arvontaa!

30.8.2011

Mia Vänskä: Saattaja


Ensimmäinen tämän syksyn uutuuskirja on nyt luettu. Mia Vänskän esikoiskirja Saattaja on kerännyt paljon mielenkiintoa ympärilleen niin kirjablogeissa kuin kauhukirjallisuuden ystävien keskuudessa. Kohkaus onkin ollut ansaittua, sillä kuinka monta suomalaisen kirjoittamaa kauhukirjaa oikein tulee mieleen? Minulle ei ainakaan montaa.

Saattaja kertoo Liljasta, joka avioliittonsa päättymisen jälkeen muuttaa takaisin kotipaikkakunnalleen, vanhaan lapsuudenkotiinsa. Se koti on kirjan kannessakin (joka on Jussi S. Karjalaisen käsialaa) komeileva vanha kaksikerroksinen rintamamiestalo. Lilja on yrittänyt lähteä suhteestaan jo kauan aikaa ja tällä lopullisellakin kerralla se tekee tiukkaa. Onneksi paikkakunnalla asuu myös Liljan äiti, hyvä ystävä Kristiina ja muita vanhoja tuttavia. Talossa kaikki asiat eivät kuitenkaan ole kunnossa. Kellarissa on omituinen vesilätäkkö, pihapiirissä valkoinen kissa, outoja ääniä aina öisin... Lopulta tapahtumat kietoutuvat vanhojen myyttisten uskomusten ympärille ja Liljan täytyy tehdä kovahintainen päätös.

Luen jonkin verran kauhukirjallisuutta, mutta en läheskään niin paljon, että olisin sopiva henkilö vertaamaan Saattajaa muihin kauhukirjoihin yleensä. Voin kuitenkin sanoa, että olen lukenut parempiakin kyseisen genren kirjoja. Minusta on silti äärimmäisen ihanaa, että Vänskä on halunnut ja uskaltanut kirjoittaa kirjansa, sillä kauhu on vaikea laji, niin kirjoissa kuin elokuvissakin. Rohkea päätös kannatti: Saattaja on hyvä esikoinen.

Kirjan tarina on hieno ja loppuun asti mietitty ja hiottu. En löytänyt siitä mitään epäjohdonmukaisuuksia. Vänskä ei ole yrittänyt liikaa, vaan on tehnyt kirjasta hyvin suomalaisen näköisen. Siitä löytyy pienen keskisuomalaisen paikkakunnan tunnelmaa, havumetsiä, meille tuttuja metsän eläimiä, rintamamiestaloja, myyttisiä uskomuksia ja muinaisuskoa sekä valitettavasti myös alkoholismia ja perheväkivaltaa. Juonikuvio jaksoi innostaa minua loppuun saakka. 

Iloa kirjan lukemisesta vie jonkin verran sen tönkköys. Tarina ei aina solju sujuvasti eteenpäin, se jää välillä junnaamaan paikoilleen. Tiettyjen asioiden ja kohtausten mukaan ottaminen ihmetytti myös, varsinkin jos ne kestivät vain yhden luvun ajan ja unohdettiin sitten kokonaan. Myös hahmot mietityttivät minua lähes kirjan alusta saakka. Välillä Lilja on hyvinkin uskottava, välillä en voinut ollenkaan käsittää naisen ajatuksenkulkua ja reaktioita. Muut hahmot jäävät kovin yksiulotteisiksi. Oikeastaan kenestäkään en saanut millään kunnon otetta.

Olen ottanut henkilökohtaiseksi missiokseni löytää kauhukirja, joka pelottaisi minua. Miksi kirjaa muuten tituleerattaisiin kauhuksi ellei se onnistu pelottamaan tai kammottamaan? Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin Vitsaus onnistui pääsemään lähelle, aluksi. Saattajassa on muutamia inhottavia kohtauksia, mutta ei mitään kovin pelottavaa, ei ainakaan minulle. Missio siis jatkuu vielä!

Saattajan ovat lukeneet ainakin myös Susa, marjis, Jenni ja Booksy.


Mia Vänskä: Saattaja
Atena 2011, 308 s.

29.8.2011

Kyselyn tulokset

Blogini toinen kysely päättyi tänään. Kysyin siinä, että minkä seuraavista kirjaston kirjoista luen ensimmäisenä ja tässä on tulos:

Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa - 13 ääntä (43 %)
Alexander McCall Smith: Tears of the Giraffe - 2 ääntä (7 %)
Terry Pratchett: Johan riitti! - 1 ääni (3 %)
Richard Yates: Revolutionary Road - 14 ääntä (47 %)

Ääniä annettiin yhteensä 30 kappaletta ja kyselyn voittajaksi selviytyi siis Richard Yatesin Revolutionary Road, joka keräsi lähes 50 % äänistä. Olen nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan ja pidin siitä (Kate Winslet on ihana!), joten odotan kirjalta aika paljon. Onko kukaan teistä lukenut Yatesin kirjaa?

Tämän kertainen kysely oli erityisesti siksi mielenkiintoinen, sillä Juoksee saksien kanssa ja Revolutionary Road olivat koko ajan rinta rinnan äänien perusteella. Sitten Revolutionary Road meni parin äänen johtoon, mutta vuorokauden sisällä Juoksee saksien kanssa tuli melkein tasoihin. Varauduin jo pitämään pikaäänestyksen näiden kahden välillä, mutta Revolutionary Road voitti sitten nipin napin.

Kiitos kaikille kyselyyn vastanneille!

25.8.2011

Maritta Lintunen: Sukukaktus


Kiitos Valkoiselle kirahville tästä kirjasta! Kannattaa siis osallistua arpajaisiin :--) Kannattaa myös äänestää blogini oikeassa sivupalkissa olevassa kyselyssä, vaikkei siitä muuta saakaan kuin hyvän mielen, toivottavasti! 

Maritta Lintunen on minulle ennestään tuntematon nimi, vaikka hän onkin ollut melko tuottelias runoilija ja kirjailija. Hänen tunnetuin teoksensa lienee novellikokoelma Mozartin hiukset tältä vuodelta. Sukukaktus on Lintusen ensimmäinen romaani. 

Sukukaktuksen alkuasetelma on kiehtova. Nuori, historiaa opiskeleva nainen (vahva samastuminen!) kokee itsensä juurettomaksi. Hän on palannut koko ikänsä menneisyyden maisemiin, itään, jonne hänen isovanhempansa tekivät kodin sodan jälkeen. Isoäiti Helmi ja äiti ovat olleet vahvoja naisia: Naisen on oltava naista ja miestä yhtä aikaa, kaikki voima on ittestään revittävä, muiden armoille ei passaa jäädä. He ovat tulleet jätetyiksi ja kasvattaneet lapsiensa ympärille kovan panssarin. Kun historianopiskelija tapaa kesätöissä pianoa soittavan Jirin, alkaa panssariin tulla murtumia. 

Sukukaktus on kirja erityisesti naisista. Miehiäkin kirjassa on, mutta melkein kaikki ovat jollain tapaa olleet huonoja. Päähenkilön isoisä oli mollamaija, ressukka ja oma isä päällekäyvän kaikkitietäväinen. Vahva naisten aseman korostaminen tuo mieleeni Essi Tammimaan Paljain käsin -teoksen, jossa miehet ovat myös poljettu alas.

Kirjan kieli oli minulle pieni kompastuskivi. Se on kaunista ja siitä näkyy kirjailijan runoilijatausta. Mutta sitä pitäisi lukea hitaasti, maistellen. Muuten jotain olennaista voi hukkua matkan varrella. Luin kirjaa mahdollisimman hitaasti, mutta silti jäi tunne, etten ymmärtänyt ihan kaikkea, kaikkien lauseiden merkitykset eivät avautuneet. Lisäksi kirjassa vilisee paljon eri hahmoja, jotka uhkaavat sekoittua toisiinsa. Välillä sain pinnistellä muistiani, että hoksasin kenestä on nyt kyse.

Sukukaktus on myös kirja kaipuusta, muistojen rakentamisesta ja erään suvun vaiheista. Se on tarina nuoren naisen kasvamisesta ja kehittymisestä. Suosittelen kirjaa erityisesti kauniin kielen, runouden sekä kotimaisen kaunokirjallisuuden ystäville. 


Maritta Lintunen: Sukukaktus
WSOY 2003, 196 s.

23.8.2011

Kathryn Stockett: Piiat


Ennen kuin alan kertoa tänään loppuun luetusta Kathryn Stockettin Piioista, kehotan kääntämään katseen tuohon oikeassa laidassa olevaan pikku kyselyyn. Voit siis vaikuttaa lukuvalintoihini ja äänestää, minkä kirjastossa lainassa olevista kirjoista luen ensimmäisenä!

Sitten Piiat. Kirjaa on kehuttu paljon ympäri kirjablogeja ja no, yleensä en säikähdä kehuja ja sitä, että pidänkö minä sitten kirjasta. En säikähtänyt nytkään. Kiinnostukseni Piikoja kohtaan kasvoi hiljalleen ja olipa onni, että luin sen, sillä en ole vähään aikaan lukenut mitään näin hyvää lukuromaania.

Piiat sijoittuu 1960-luvun alun Jacksoniin, Mississippiin, Yhdysvaltojen rotuerottelun kehtoon. Tummaihoiset kotiapulaiset palvelevat valkoisia rouvia reilusti minimipalkan alle jäävällä tuntipalkalla, kiintyvät heidän lapsiinsa kuin omiinsa ja joutuvat käyttämään eri wc-tiloja kuin valkoiset. Yksi kirjan kolmesta minäkertojasta, Miss Skeeter, valkoinen puuvillatilan isännän tyttö, haluaa toimittajaksi ja kirjailijaksi. Hän keksii aiheen, josta ei ole vielä aiemmin kirjoitettu: se, miltä tuntuu olla musta kotiapulainen. Hän päättää kirjoittaa kirjan ja sitä varten hän tarvitsee haastateltavia.

Arvatenkin heitä ei ole helppoa houkutella mukaan, kun mustia pahoinpidellään ja jopa tapetaan harva se päivä pienimmästäkin rikkeestä: käytät epähuomiossa valkoisten vessaa, astut jalallasi valkoisten kirjastoon tai jäät kiinni näpistyksestä. Poliiseja ei kiinnosta, poliisithan ovat kaikki valkoihoisia. Vihdoin kirja saa tulta alleen, kun mukaan lähtee kirjan loput kaksi minäkertojaa, tummaihoiset kotiapulaiset Aibileen ja Minny. Kirjahanke on vaarallinen. Entä jos kirjan tapahtumat tunnistetaan siitä huolimatta, että se aiotaan julkaista anonyymisti ja sen henkilöiden nimet ja kaupungin nimi vaihdetaan? Heidän täytyy olla hyvin varovaisia.

Kuten aiemmin sanoin, Piiat on loistava lukuromaani. Lukuromaanilla tarkoitan kirjaa, joka viihdyttää olematta kuitenkaan vitsikäs tai hömppää, edes hyvällä tavalla kuten sanan itse miellän. Lukuromaani voi käsitellä vaikeitakin aiheita, mutta kevyemmällä otteella, ilonpilkahduksilla. Piiat ottaa kantaa moniin asioihin: mustien kohteluun menneillä vuosikymmenillä, valkoisten ihmisten asenteisiin samoina aikoina, sekä mustien että valkoisten ihmisten keskinäisiin eriarvoisuuksiin, (perhe)väkivaltaan ja kiintymyssuhteisiin. Se on myös tarina rajoja (onko niitä?) rikkovasta ystävyydestä.

Vaikkei Stockett itse olekaan elänyt tummaihoisena naisena 1960-luvulla, osaa hän silti kirjoittaa siitä asiantuntevasti. Takakansiliepeessä hän toteaa: "En usko että sitä pystyy ymmärtämään kukaan valkoinen nainen, joka on maksanut palkkaa mustalle naiselle. Mutta se että ainakin yritämme ymmärtää, on äärimmäisen tärkeää ihmisyydelle." Kun Stockett oli lapsi, heidänkin perheessään oli kotiapulainen. Mustien naisten elämä tuona aikana ei kuitenkaan aina ollut kamalaa sortoa. Kaikki valkoiset rouvat eivät sortaneet apulaisiaan vaan jopa lainasivat heille rahaa, jotta he saavat lapsensa kouluun tai tukivat heitä muuten jos jotain ikävää tapahtui.

Jouhevasti kulkevan tarinan ja juonen lisäksi pidän kirjassa kamalasti 1960-luvun arjen kuvauksesta. Tekstissä vilisee myös paljon tuttuja nimiä: Little Stevie Wonder, John F. Kennedy, Martin Luther King, Ku Klux Klan... Nämä kaikki olivat tuon ajan puheenaiheita ja historian kirjoihin jääneitä toimijoita. Erityisesti mustille nimet olivat ja ovat merkittäviä.

Piikojen hahmot ovat vähintäänkin mielenkiintoisia ja varmasti samastuttavia. Nuoren Miss Skeeterin kapinalliset ajatukset, Minnyn suorasukaisuus ja musta huumori, Miss Celian sulkeutuneisuus ja miellyttämisenhalu ja Miss Hillyn raivonpuuskat jäävät mieleeni pitkäksi aikaa. Ja entäs se suklaapiirakka?


Kathryn Stockett: Piiat (The Help, 2009)
Suom. Laura Beck
WSOY 2010, 462 s.

18.8.2011

Claudie Gallay: Tyrskyt


"Mustat aallot sekoittuivat myrskyssä toisiinsa kuin ruumiit. Ne olivat vesimuureja, joita myrsky ajoi, työnsi edellään, minä katselin vatsa pelosta sykkyrällä kun ne tulivat muureina ja murskautuivat kallioihin ja romahtivat ikkunoideni alle.
Nuo aallot, nuo kuohuvat tyrskyt.
Minä rakastin niitä.
Ja pelkäsinkin." 

Claudie Gallayn uskomattoman kaunis Tyrskyt sijoittuu Normandian uloimmassa niemenkärjessä sijaitsevan pikkukylän, La Haguen, maisemiin. La Haguen asukkaat ovat kaikki jollain tapaa erikoisia ja omalaatuisia. He kantavat salaisuuksia. Kylän edessä aukeava, koko ajan väriään muuttava meri on heille tärkeä, he elävät sen ehdoilla. 

Meille nimettömäksi jäävä nainen, joka työskentelee kylässä lintujen tutkijana, kertoo tarinaa menneisyytensä henkilölle. Hän on tullut kylään paetakseen menneisyyttään. Salaisuudet alkavat aueta, kun kylään saapuu keväisen myrskypäivän kynnyksellä nahkapusakkaan pukeutunut mies, joka puolestaan haluaa sitkeästi kohdata menneisyytensä. 

Tyrskyjen kieli on äärettömän kaunista, runollista, mutta ei liian. Kerroin Riikka Pulkkisen Totan luettuani, että pidin hänen käyttämää kieltään paikoitellen liiankin kauniina, mutta sitä ongelmaa ei ole Gallayn kohdalla. Gallay kirjoittaa asioista suoraan, ilman koukeroita tai vaikeasti ymmärrettäviä metaforia. Lyhyet lauseet sopivat hänen romaaneihinsa. 

La Haguen kylän kuvailu, sen karu meri ja paljas maisema saivat minut kaipaamaan Normandian rannikolle tai edes meren ääreen. Onneksi haistoin meren tuoksun, tunsin villapaidan karheuden ja kuulin tyrskyjen kuohun pelkästään lukemalla kirjaa. Harva kirja vaikuttaa näin vahvasti aisteihin.

Gallay on luonut kylän asukkaista hyvin mieleenpainuvia ja syviä hahmoja. Kun tarinaan astuu mukaan muutama mysteeri, haluat tietää kaiken kyläläisten salaisuuksista. Kuka on meressä seisova mustapukuinen nainen? Entä tuo kissojen keskellä asuva vanha mies? Miten La Haguen edustalla seisova majakka liittyy kaikkeen? Tyrskyt ei pelkästään ihastuta kielellään, sillä sen tarina ja juoni ovat myös taidokkaasti rakennettuja.

Tyrskyt on kirja selviytymisestä, menetyksistä, anteeksiannosta ja anteeksiantamattomuudesta, rakkaudesta ja merestä, totta kai. Kerronta on haikean kaunista, melkein itkettävää, mutta välillä valoisaakin. Vaikka Tyrskyjen väkevimmät luontokuvaukset sijoittuvat kevääseen, sopii kirja erinomaisesti myös syysmyrskyyn luettavaksi. Gallayn toinen suomennettu romaani, Rakkaus on saari, on taas enemmän kesähelteiden kirja.

Tyrskyt ovat lukeneet myös muun muassa Susa, Erja, Jenni, Ilse, Anki, Leena Lumi ja Naakku.


Claudie Gallay: Tyrskyt (Les Déferlantes, 2008)
Suom. Titia Schuurman
Avain 2010, 477 s.

12.8.2011

Makea blogi


Kiitos Kaisalle tästä herkullisesta tunnustuksesta! Tunnustukseen kuuluu kertoa lempiväri, lempiruoka ja minne haluaisi matkustaa.

1. Lempivärejäni ovat puuteri, harmaa, valkoinen ja musta.

2. Lempiruokaani ovat poikaystävän kokkaamat lasagne ja meksikonpata.

3. Olen kiinnostunut Euroopan kaupungeista. Erityisesti haluaisin matkustaa Pariisiin ja Prahaan. Claudie Gallayn Tyrskyjen maisema kiehtoo myös juuri nyt, sillä kyseinen kirja on minulla tällä hetkellä kesken.

En tiedä ketkä kaikki ovat jo saaneet tunnustuksen, mutta laitan sen silti eteenpäin seuraaville bloggaajille: Sara / P.S. Rakastan kirjoja, Janninna / MJAU ja Sanna / Luettua.

8.8.2011

L.M. Montgomery: Anna opettajana


Kirjasarjan osasta kirjoittaessani varoitan jälleen tuttuun tapaan: älä jatka tämän kirja-arvion lukemista jos et ole lukenut L.M. Montgomeryn Anna-kirjoja, sillä Anna opettajana on Anna-sarjan neljäs osa ja arvio voi sisältää jotain paljastavaa edellisistä osista.

Edellisen Anna-kirjan eli Annan unelmavuodet luin viime huhtikuussa. Onko siitä tosiaan niin kauan aikaa? Annaa ehtikin tulla jo ikävä, mutta hauska Anna opettajana lievitti sitä taas vähäksi aikaa eteenpäin.

Tässä Anna-sarjan neljännessä osassa Anna saa töitä Summersiden pikkukaupungin yhteiskoulun rehtorina. Kaikki eivät sulata Annan tuloa kaupunkiin ja se tuottaa suurta päänvaivaa Annalle, sillä se vaikeuttaa hänen työtään ja annamaiseen tapaan häntä harmittaa, ettei hänestä pidetä. Onneksi on kuitenkin Poppelipuiston ihana tornihuone, josta avautuu ikkunat sekä auringonnousuun että -laskuun, pieni lämpöä puhkuva kamiina ja niin korkea sänky, että tarvitsee pienet portaat sen päälle kipuamiseen! Eikä tietenkään voi unohtaa niitä, jotka huoneen ovat Annalle tarjonneet: leskirouvat Kate-täti ja Chatty-täti sekä Rebecca Dew (jota ei millään voi kutsua pelkästään Rebeccaksi).

Summersidessa Anna tutustuu sen mitä mielenpainuvimpiin asukkaisiin. Vähintään joka toinen tuntuu olevan jotenkin erikoinen: kuka valittaa pienimmistäkin seikoista, kuka pelkää kaikkea mahdollista, kuka kertoo kauhutarinoita sukulaisistaan. Onneksi Anna saa myös paljon uusia ystäviä, esimerkiksi naapurin synkässä Ikivihanta-nimisessä talossa isoäitinsä ja Naisen kanssa asuvan pikku Elizabethin.

Anna opettajana koostuu suunnilleen puoleksi Annan Gilbertille lähettämistä kirjeistä. Erilainen ratkaisu, ainakin verrattuna edellisiin Anna-kirjoihin. Kirja tuntuu muutenkin poukkoilevan vähän siellä sun täällä - mitään kunnon selkeää juonta siinä ei ole, mutta ei se minua haitannut. Poukkoilevuus oli jopa virkistävää.

Tässä Annassa on enemmän huumoria ja tilannekomiikkaa kuin edellisissä sarjan osissa. Parhainta antia ovat Summersiden erikoiset ihmiset, muun muassa tytärtään passaava rouva Gibson ja Nenä-täti, joka on saanut nimensä siitä, että pistää aina nenänsä toisten asioihin. Tuttu Anna on silti yhä tallella: hyvää hyvyttään hän yrittää auttaa ihmisiä ihmissuhdeasioissa, välillä onnistuen ja välillä ei, haaveilee yhdessä Elizabethin kanssa Huomisesta ja viettää lapsuudestaan saakka tuttuja kesiä Avonlean tutuissa maisemissa. Mutta pitää siitä tai ei, Anna on jälleen aikuistunut askeleen verran. Hän asuu Summersidessa 22-vuotiaasta 25-vuotiaaksi saakka. 

Anna opettajana on julkaistu alunperin vasta vuonna 1936 eli toiseksi viimeisenä Anna-kirjana, vaikka sijoittuukin Annan elämänvaiheissa neljänneksi. Suomennostakin saatiin odottaa vuoteen 2002 saakka. En tiedä miksi Montgomery kirjoitti tai julkaisi tämän osan (sekä Annan perheen, 1939) paljon myöhemmin kuin muut. Osaako joku sanoa? Myöhäisempi kirjoitusajankohta (jos kirja siis on myös kirjoitettu vasta 1930-luvulla) on varmasti vaikuttanut siihen, että Anna opettajana on vähän erilaisempi kuin aikaisemmat Anna-kirjat.

Eräs kohta kirjasta jäi elävästi mieleeni:
"Minusta tuntuu, että opetussuunnitelma on tänä vuonna paljon kiinnostavampi kuin viime vuonna. Mukaan on tullut myös Kanadan historia. Huomenna pidän pienen luennonpoikasen vuoden 1812 sodasta. Tuntuu niin oudolta lukea tarinoita muinaisista sodista... tilanteista, joihin emme voi enää koskaan joutua. Kukaan meistä voi tuskin olla muuten kuin akateemisesti kiinnostunut menneiden aikain taistoista. On mahdotonta edes kuvitella, että Kanada vielä joskus joutuisi sotaan. Olen niin kiitollinen, että se vaihe historiasta on ohitse."

Luin Sallan blogikirjoituksesta, että Anna-sarjan viimeisessä osassa Kotikunnan Rillassa ensimmäinen maailmansota on totta. Siksi tuo Annan kynästä lainaamani tekstinpätkä tuntuu inhottavalta. Siis inhottavalta Annan puolesta, joka kuvittelee, ettei Kanada enää voi millään joutua kamalaan sotaan. Mutta niinhän se Kanada oli mukana sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa...

Annan opettajana on lukenut myös Sonja, joka ihastui siihen ikihyviksi!


L.M. Montgomery: Anna opettajana (Anne of Windy Poplars, 1936)
Suom. Paula Herranen
WSOY 2008, 277 s.

6.8.2011

Syksyn 2011 satoa

Selasinpa tuossa eri kirjakustantamoiden syksyn uutuusluetteloita läpi ja ihan lupaavalta vaikuttaa. Montaa sellaista kirjaa, joihin käsiksi pääseminen oikein syyhyttäisi, ei kuitenkaan löytynyt. Ehkä siis ehdin lukea syksyllä muutakin kuin uutuuksia :--)

Alla omat tärppini syksyn ajalle kustantamoittain: 
(huom. muutama kirjoista on jo ehtinyt ilmestyä!)

Otava:
Ingo Schulze: Adam ja Evelyn (syyskuu)
Julie Orringer: Näkymätön silta (syyskuu)
Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen (elokuu)

Gummerus:
Joonas Konstig: Kaikki on sanottu (lokakuu)
Michael Cunningham: Illan tullen (syyskuu)
Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka (lokakuu)
John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (syyskuu)
Fabien Nury, Sylvain Vallée: Olipa kerran Ranskassa - Suuri gangsterisota : Herra Josephin valtakunta (syyskuu)

WSOY:
Lisa See: Shanghain tytöt (lokakuu)
Lauren Oliver: Delirium - rakkaus on harhaa (syyskuu)

Avain:
Jenna-Marisha Rasi-Koskinen: Katariina (elokuu)
Lionel Shriver: Jonnekin pois (syyskuu)

Tammi:
Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe (syyskuu)
Joe Hill: Sarvet (syyskuu)

Schildts:
Sir Pilkington-Smythe: Omituisten otusten ensyklopedia (syyskuu)
Eric Chaline: Maailmanhistorian suurimmat petokset (syyskuu)

Atena:
Mia Vänskä: Saattaja (syyskuu)

Bazar:
John Boyne: Tarkoin vartioitu talo (syyskuu)
Sara Gruen: Apinatalo (syyskuu)
David Safier: Huono karma (lokakuu)

Minerva:
Eeva Vuorenpää: Arvet - Romaani sotavuodesta 1941 (elokuu)