Sain Riikka Pulkkisen vuoden 2010 Finlandia-ehdokkaan, hänen toisen romaaninsa Totta, helmikuussa syntymäpäivälahjaksi ja siitä lähtien se on odotellut sopivaa aikaa hyllyssäni. Nyt sen luin, ristiriitaisin tuntein.
Totta kertoo syöpää sairastavasta Elsasta ja Elsan miehestä Martista. Kirja kertoo myös heidän tyttärestään Eleonoorasta ja tyttärentyttäristä, eritoten Annasta. 1960-luvulla Elsa ja Martti palkkaavat lapsenvahdin pienelle Ellalle. Eeva on nuori yliopisto-opiskelija, joka lumoaa Martin. Annan elämä kietoutuu Eevan traagiseen elämään, menneisyyteen. Totta on kirja rakkaudesta, naisista, äideistä, niin syyllisyydestä kuin anteeksiannosta.
Pulkkisen kirjoittama teksti on kaunista, mutta paikoitellen se on jopa niin kaunista, että se on häiritsevää ja epäselvää. Silloin tällöin jouduin lukemaan lauseen uudelleen, että todella ymmärsin sen merkityksen. Mieleeni jäi ajatus liiasta yrittämisestä ja kielellä kikkailusta.
Parhaiten viihdyin Eevan elämässä 1960-luvun lopun Helsingissä ja Euroopassa, vallankumousaatteiden keskellä. Nykyajan hahmot, erityisesti Anna ja Eleonoora ovat jotenkin kovin teennäisiä, mutta Eeva tuntuu aidolta. Mutta mikä Eevan elämässä oli loppujen lopuksi totta ja mikä ei? Kysymys avaa tarinan aivan eri tavalla, tekee siitä moniulotteisemman.
Totta ei yllä vuoden parhaimpiin lukukokemuksiini. Itse asiassa hyvin moni kirja kiilaa sen edelle. Sanon sen toistamiseen: kieli oli kompastuskiveni. Liian kaunista, liian siloteltua. Mutta vetämättömän alun jälkeen tarina alkaa edetä enkä loppupuolella enää voinut laskea kirjaa käsistäni. Halusin tietää, miten kaikki päättyy.
✩✩✩
Riikka Pulkkinen: Totta
Otava 2010, 333 s.
Tunnisteet: omaksi ostettu / lahjaksi saatu, perhe, psykologiset romaanit, rakkaus, Riikka Pulkkinen
