31.5.2011

Pohjois-Suomen kirjamessut Oulussa 11.-12.6.2011

Pohjois-Suomen kirjamessut järjestetään 11.-12.6. Oulussa. Viime vuodesta poiketen messujen pitopaikkana toimii Oulun Musiikkikeskus (Madetoja), joka sijaitsee lyhyen matkan päässä Oulun ydinkeskustasta. Minusta paikka kuulostaa vallan sopivalta kirjamessuille, sillä Ouluhalli, jossa viime kesän messut olivat, on turhan suuri pohjoisen melko pienimuotoisille kirjamessuille.

Ilahduttavaa on lisäksi se, että nyt paikan päällä on myös muutama iso kustantamo: WSOY, Tammi, Karisto ja INTO Kustannus. Nämä ja muut kustantamot löytää messuilta Nisperon Kirjakahvilasta.

Kirjailijahaastattelujakin on luvassa niin Madetojan salissa, Tulindbergin salissa kuin Nisperon Kirjakahvilassakin. Messut eivät rajoitu pelkästään kirjoihin, sillä mukana on myös musiikki.

Lisää infoa messujen kotisivuilla.

Onko kukaan kanssabloggaajista tai lukijoista tulossa messuilemaan? Minä ainakin menen, luultavasti lauantaina!

29.5.2011

Terry Pratchett: Valon tanssi


Valon tanssi on Terry Pratchettin Kiekkomaailma-sarjan toinen osa ja suoraan jatkoa ensimmäiselle, Magian värille. Jos siis et ole vielä lukenut Valon tanssia (tai Magian väriä) ja haluat joskus lukea, niin älä lue tätä arviota pidemmälle, sillä se luultavasti sisältää jotain olennaista juonesta.

Valon tanssi jatkuu siitä mihin Magian väri jäi: velho (tai "velho") Rincewind on putoamassa maailman Laidan yli ja hänelle jo riesaksi muuttunut turisti Kakskukka ja tämän maaginen Matkatavara ovat sukkulassa niin ikään ajautumassa avaruuteen. Samaan aikaan Ankh-Morporkissa sijaitsevan Näkymättömän Yliopiston velhot saavat tietää, mitä taivaalle ilmestynyt punainen tähti merkitsee: koko Kiekko tuhoutuu, jolleivat he saa lausuttua kaikkia Octavon kahdeksaa suurloitsua. Octavo on Yliopiston kellarissa, mutta kahdeksas loitsu on kateissa, nimittäin Rincewindin päässä (se on ollut siellä jo hyvän tovin, sillä opiskeluaikoinaan vedonlyönnin tuloksena Rincewind meni aukaisemaan Octavon ja yksi loitsuista karkasi sen sivuilta hänen päähänsä eivätkä mitkään muut taiat enää pysyneet hänen muistissaan - se siis selittää hänen kehnon velhon maineensa). Rincewind on siis löydettävä ja Magian väristä tuttu kauhea koheltaminen alkaa jälleen.

Tämä toinen osa on minusta hieman parempi kuin ensimmäinen: mielenkiintoisempia uusia hahmoja, enemmän huumoria ja vauhdikkaampaa seikkailua. Tähän toistaiseksi päättyy myös Rincewindin ja Kakskukan yhteinen taival ja se päättyy varsin haikeissa merkeissä. Loppujen lopuksi Kakskukka ei ehkä ollutkaan niin ärsyttävä kuin Rincewind itselleen väitti. Heistä tuli ystävät ja Rincewind ei varmasti olisi pärjännyt matkallaan ilman Kakskukkaa ja tämän Matkatavaraa.

Erikoiset sattumukset ovat huumorin ja hassujen henkilöiden ohella kirjan parasta antia. Minulle aiheutti kunnon WTF-fiiliksen, kun tajusin Rincewindin ja Kakskukan pudonneen luudan selästä pilven päälle makaamaan, joka osoittautuikin sitten korkealla taivaalla lentäväksi kiveksi ja jonka toisesta päästä löytyi druidi, joka paistoi pekonia pienen nuotion äärellä. Siis hetkinen, mitä...?

Kuten Magian värissä, myös Valon tanssissa loppu lässähtää. Tällä kertaa kyseessä ei ole seikkailuähky, vaan lopun tapahtumat menevät hieman liian nopeasti ohi. Loppua kohden myös huumori alkaa menettää otettaan. Tämä ei kuitenkaan ole iso ongelma, nautin kirjan lukemisesta kaikesta huolimatta. 

"Galder Säävirkku, Hopeisen Tähden Veljeskunnan Ylin Suursilmänkääntäjä, Pyhän Sauvan Keisarillinen valtias, Kahdeksannen Tason Ipsissimus ja Näkymättömän Yliopiston 304. Kansleri oli kertakaikkisen muhkea näky, eikä vaikuttavuutta lainkaan vähentänyt hänen asunsa - hän oli sonnustautunut punaiseen, käsin kirjotuin riimuin somistettuun yöpaitaan, pitkään tupsupäiseen yömyssyyn ja hän piteli kädessään korvallista kynttilänjalkaa. Itse asiassa oli ihan hilkulla, että jopa pörröiset pompulatohvelit olisivat menneet aivan täydestä."

 ✩

Terry Pratchett: Valon tanssi (The Light Fantastic, 1986)
Suom. Marja Sinkkonen   
Karisto 2004, 232 s. 

24.5.2011

Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt


Liekö taas joku hölmö ennakkoluulo, mutta en pahemmin ole lukenut elämäkertoja tai tietokirjoja. Olen ajatellut pitkästyväni elämäkertojen parissa kuoliaaksi saakka, kirjan vain jatkuessa ja jatkuessa ikuisesti... Olen olettanut elämäkertojen tekijöiden kirjoittavan mahdollisimman tylsää tekstiä. Mary S. Lovell todistaa kirjassaan Mitfordin tytöt. Sodassa ja rakkaudessa olevansa kaikkea muuta kuin tylsä kertoja. Ja vau, miten kiehtova kirja! 

En usko, että Mitfordin perhe on kovin usealle tuttu. Minä en ainakaan heistä tiennyt etukäteen yhtään mitään, vaikka he ovatkin olleet mukana politiikassa, niin hyvässä kuin pahassakin, kytkeytyvät moniin julkisuuden ja politiikan henkilöihin ja usea heistä on kunnostautunut kirjailijanakin - oikeasti kuuluisana ja menestyneenä.

Mitfordin tytöt kertoo 1900-luvun alun englantilaisesta aristokraattiperheestä ja enimmäkseen perheen sisarusten (Nancy, Pam, Tom, Diana, Unity, Decca ja Debo) elämästä lapsuudesta kuolemaan saakka. Erikoisen perheestä tekee sen persoonalliset jäsenet. Esimerkiksi isä David oli sisarusten mukaan nuorempana varsin äkkipikainen ja raivokohtauksille altis persoona, kauneimmaksi kehuttu keskimmäinen lapsi Diana nai Ison-Britannian fasistiliikkeen johtohahmon, Unity kehitti läheisen suhteen Hitlerin kanssa ja Decca kannatti kommunismia. Arvatenkin poliittiset erimielisyydet tulehduttivat sisarusten välejä, jopa koko loppuelämän ajaksi.

Paitsi tuon ajan politiikasta, kirja kertoo myös sisaruudesta, 1900-luvun alun ja puolenvälin tapakulttuurista ja aristokratian säännöistä, sisarusten normaalista arjesta ja sivuaa myös lukuisia Mitfordin perheelle läheisiä ihmisiä. Alkuun eri ihmisten muistaminen oli työlästä, mutta vähitellen he oppi muistamaan ja kirjan alussa oleva Mitfordien sukupuu oli siinä kovasti avuksi. Hieman erilaiseksi, ainakin 1900-luvun alun mittapuun mukaan, perheen teki heidän uskomaton, varmaan tuolloin paheksuttukin, huumorinsa. Eniten yleistä närää kuitenkin tuntui aiheuttavan Dianan ja Unityn natsikytkökset. Diana esimerkiksi kertoi vielä vanhoilla päivilläänkin Hitlerin olleen erittäin hurmaava mies.

Tässä elämäkerrassa minua kiinnostivat erityisesti sisarusten lapsuuden kuvailu ja sota-ajan historia ja politiikka. Historiasta kiinnostuneille tämä onkin hyvä kirja, sillä kirjassa tutustuu niin ideologioihin, erilaisiin historiallisiin tapahtumiin kuin tuon ajan kulttuuriinkin. Mutta ehkä eniten silti pidin ihan vain siitä arjesta, siitä mitä sisaruksille tapahtui ja miten he selviytyivät erinäisistä asioista, jos selvisivät ylipäätään.

Mitfordin tytöt ovat lukeneet ainakin myös Karoliina, Katja, anni.m, Norkku ja Paula. 

 

Mary S. Lovell: Mitfordin tytöt. Sodassa ja rakkaudessa (The Mitford Girls. The Biography of an Extraordinary Family, 2001)
Suom. Titia Schuurman 
Schildts 2010, 477 s.

Lukeminen saa taas jatkua

Pääsykoe ohi ja nyt voin keskittyä taas täysillä niiden "oikeiden kirjojen" lukemiseen! Pääsykokeesta sen verran, että se meni varmaan keskinkertaisesti. Keskinkertainen ei tosin taida riittää, mutta eihän sitä koskaan tiedä. En siltikään liiemmin elättele toivoja, mutta tulipahan käytyä ja koe oli hyvää harjoitusta seuraavaan kertaan. :--)

Palailen tässä viimeistään parin päivän sisään ellen jo tänään blogihiljaisuudestani. Kaikenlaista hauskaa haastetta on näköjään blogeissa pyörinyt ja mielenkiintoisia kirja-arvioitakin putkahdellut. Täytyypä ottaa selvää kaikesta tämän kuluvan viikon aikana, vaikka hieman olen pääsykokeisiin lukemisen ohella iPhonella teitä kurkkinutkin!

Seuraavaksi arvioon on tulossa Mitfordin tytöt (huikean mielenkiintoinen kirja!), sitä siis odotellessa.

14.5.2011

Angela Sommer-Bodenburg: Ystäväni pikku vampyyri


Pikku vampyyri -kirjat ovat suuria lapsuudensuosikkejani. Viimeksi kirjastossa käydessäni näin tämän kahden ensimmäisen osan yhteisniteen hyllyssä ja nappasin sen heti mukaani! Täytyi ottaa selvää, onko hohto vielä tallella. 

Ystäväni pikku vampyyri sisältää siis kaksi ensimmäistä kirjaa: Pikku vampyyri (1987) ja Pikku vampyyri muuttaa (1987). Ensimmäisessä kirjassa päähenkilö, kolmasluokkalainen Anton, tutustuu pikku vampyyriin, Rydigeriin. Hän tapaa myös tämän siskon Annan, joka vampyyrihampaiden puuttumisen vuoksi juo vielä maitoa. Anton joutuu pulmalliseen tilanteeseen, kun hänen vanhempansa vaativat tavata Rydigerin ja Annan, joista Anton on puhunut ystävinään.

Toisessa kirjassa Rydiger on saanut häädön hautakammiostaan, koska hänellä on suhteita ihmisiin. Rydiger tarvitsee majapaikan ja isoveljensä Lumpin kanssa he keksivätkin, että Antonin perheen kellarikomero on täydellinen paikka Rydigerin arkulle! Anton ei ole ihan samaa mieltä ja joutuu tuon tuostakin keksimään tekosyitä vanhemmilleen, jotteivat he kävisi komerossa. Tässä osassa Anton pääsee myös mukaan suuriin vampyyrijuhliin!

Lapsuudenhohto on yhä tallella, mutta ei tietenkään samanlaisena. Olin melko nuori kun aloin lukea Pikku vampyyreja, ehkä kolmasluokkalainen kuten Antonkin. Herkemmille lapsille kirjat voivat olla pelottavia, puhutaanhan niissä esimerkiksi niin vampyyrien tappamisesta kuin heidän ruokailutavoistaankin. 

Nyt aikuisiässä tuntuu hassulta, kun kirjoissa Anton on oikeastaan joka viikonloppu yksin kotona pitkiäkin aikoja illasta ja yöstä, kun vanhemmat ovat ulkona. Lapsesta se silti varmaan tuntuu jännittävältä ajatukselta. Antonin vanhemmat ovat kuitenkin muuten huolehtivaisia ja ottaen huomioon kirjojen julkaisuvuodet (1979 ja 1980) asia tuntuu varsin normaalilta.

Erityisen paljon pidän kirjan kuvituksesta, joka on Amelie Holtfreter-Glienken käsialaa. Niihin on onnistuttu vangitsemaan kirjan tunnelma juuri oikealla tavalla ja niin ihmiset kuin vampyyritkin ovat metkan näköisiä. 

Vielä kun televisiosta näytettäisiin uusintana Pikku vampyyri -sarja!
  
✩✩✩✩

Angela Sommer-Bodenburg: Ystäväni pikku vampyyri (Der kleine Vampir, 1979 & Der kleine Vampir zieht um, 1980)
Suom. Leena Viljakainen 
Otava 2010, 303 s.

Guillermo del Toro, Chuck Hogan: Vitsaus


Olen usein tuskastellut, että miksi en ole vielä törmännyt yhteenkään oikeasti pelottavaan (kauhu)kirjaan. En usein edes lue kauhukirjoja, mutta kun luen, odotan aina niiden pelottavan minua. Koskaan niin ei kuitenkaan ole käynyt. Ennen kuin nyt.

Vitsaus on ensimmäinen osa samannimisestä trilogiasta. Toinen osa, Lankeemus, on julkaistu tänä keväänä suomeksi. Kirjan ovat kirjoittaneet esimerkiksi elokuvasta Pan's Labyrinth tunnettu ohjaaja ja tuottaja Guillermo del Toro ja trillereistä tunnettu Chuck Hogan. Mielenkiintoinen yhteistyö siis!

Karmiva tarina alkaa siitä, kun JFK:n lentokentälle New Yorkiin laskeutuu lentokone täysin pimeänä ja mykkänä. Matkustajat ovat kuolleet, neljää lukuunottamatta. Asiaa alkavat tutkia tartuntatautien valvonta- ja ehkäisykeskukselta biologisiin uhkiin erikoistunut tohtori Eph Goodweather ja hänen työparinsa Nora Martinez. Aluksi näyttää, että kyseessä on jokin tunnettu virus, mutta se onkin jotain ihan muuta. Koko New Yorkia, koko maailmaa, uhkaa tappava vitsaus.

Entinen Wienin yliopiston professori, Abraham Setrakian, lyöttäytyy yhteen Ephin ja Noran kanssa, sillä hän tietää jotain meneillään olevasta vitsauksesta. Kirjassa seurataan myös Ephin, hänen entisen vaimonsa Kellyn ja poikansa Zackin suhteita toisiinsa. Kirjassa on paljon erilaisia henkilöhahmoja: välillä tarina etenee lentokoneesta selvinneiden ja heidän perheenjäsentensä näkökulmasta ja välillä salaperäisen liikemiehen Eldritch Palmerin tai vaikkapa alamaailmassa toimivan Gusin vinkkelistä.

Kirjan alku on todella hidas ja siksi jännittävä: lukijalle annetaan vinkkejä asioista, mutta ei kerralla paljasteta kaikkea. Se juuri aiheuttikin minulle pelon tunteen. En ollut aivan tukka pystyssä, mutta pelkäsin hieman ja se oli minulle aivan uusi tunne lukiessa. Vähitellen juoni aukeaa, kysymyksiin vastataan, ja sitten pelkoni oli yhtäkkiä poissa, kun jo tiesin oleellisimmat asiat. Kirjan loppupuoli on hieman liian nopeatempoinen, olisi saanut jatkua hitaampanakin.

Välillä kirjassa selitellään aika paljon jonkun tietyn alan termistöä tai muuten vain yksityiskohtia. Esimerkiksi Ephin ja Noran suojapukeutumista ennen pimeään lentokoneeseen menoa kuvaillaan noin kolmen sivun verran. Se tuo elokuvamaisuutta kirjaan, mutta on usein melko tarpeetonta. Vitsaus on kuitenkin todella viihdyttävä kirja ja ehdottomasti genrensä parhaita (ainakin siltä osin, mitä minä olen tämän tyyppisiä kirjoja lukenut). Vitsaus on karmiva, salaperäinen ja tavallaan perinteinen mutta silti erilainen kauhu- ja jännityskirja. 

✩✩✩✩

Guillermo del Toro, Chuck Hogan: Vitsaus (The Strain, 2009)
Suom. Risto Raitio
Tammi 2010, 485 s.

8.5.2011

Romaanihahmojen saappaissa -haaste


Vinttikamarissa-blogin Ahmu haastaa täällä kaikki mukaan Romaanihahmojen saappaissa -haasteeseen ja minä laitan nyt tämän haasteen eteenpäin! Tehtävänä on vastata alla oleviin kysymyksiin, joista selviää suhteeni lukemieni romaanien henkilöihin.

1. Minkä romaanin päähenkilönä voisit haluta olla?
Juuri nyt on sellainen olo, että haluaisin olla Anna Godbersenin Huumaa-kirjan Elizabeth Holland. Nuoren naisen ahdinko on toisaalta vähän ikävä juttu, mutta se aika, se ympäristö! Mielummin olisinkin hänen kapinoiva ja ovela sisarensa Diana, mutta kun tässä nyt kysyttiin sitä päähenkilöä...

2. Minkä romaanin maisemaa haluaisit katsella, kun kurkistat ulos ikkunastasi?
L.M. Montgomeryn Anna-kirjojen Prinssi Edwardin saari on varmaan huikean kaunis maisemaltaan mitä Annaan on uskominen.

3. Kenen haluaisit rakastuvan sinuun?
En meinannut millään aluksi keksiä tähän vastausta ja poikaystäväni ehdotti sitten Douglas Adamsin Linnunrata-trilogian Zem-nimistä patjaa, HEH HEH! Mutta sitten keksin: ei kyllä yhtään haittaisi jos J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogian Aragorn rakastuisi minuun! Varsinkaan jos hänessä olisi Viggo Mortensenin kanssa samaa näköä...

4. Kuka voisi olla paras ystäväsi?
Jatketaan Montgomerylla: Anna Shirley olisi suloinen ja uskollinen ystävä.

5. Mihin seikkailuun et olisi halunnut joutua mukaan?
Tällä hetkellä minulla puolessa välissä oleva Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin Vitsauksen tarina kuulostaa niin kammottavalta, että en välittäisi olla siinä osallisena. En myöskään haluaisi olla mukana Stephen Kingin Hohdon pikku lomamatkalla, hrr!

6. Kenen kanssa haluaisit käydä pitkän keskustelun?
Miten kammottavalta tahansa tämä kuulostaakin, niin Thomas Keneallyn Schindlerin listan Oskar Schindlerin (joka ei edes ole fiktiivinen hahmo) kanssa olisi mielenkiintoista keskustella. Hänellä olisi melkoinen tarina kerrottavanaan. 

7. Kenen laittamaa ruokaa tahtoisit maistaa?
Ei tähän ole kuin yksi ainoa oikea vastaus: Tove Janssonin Muumimamma!

8. Kenen kanssa et haluaisi joutua riitoihin?
Chuck Palahniukin Fight Clubin Tyler Durden on sen verran hullu jätkä, että en mielelläni sanoisi hänelle yhtäkään poikittaista sanaa!

9. Missä talossa tai kodissa tahtoisit asua?
Unelmakotini olisi kaupunkikoti. Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarinan kaksostyttöjen asunto Lontoossa voisi olla lähellä unelmaani.

10. Kuka tai mikä pelottaisi sinua?
Minua pelottaisi, jos kuulisin koko ajan perässäni tuhansien jalkojen jatkuvan tepsutuksen. Kun katsoisin taakseni, näkisin vain tavallisen matka-arkun, aivan niin kuin Terry Pratchettin Magian värissä.

4.5.2011

Terry Pratchett: Magian väri


Minulla on jo kauan ollut aikomuksena aloittaa lukemaan uudelleen Terry Pratchettin mahtavaa Kiekkomaailma-sarjaa. Viimeksi sarjaa lukiessani joskus yläasteikäisenä tykkäsin siitä todella paljon, mutta lukemiseni jäivät alle kymmeneen kirjaan. Nyt aloitin sitten uudelleen, ihan alusta asti! Kiekkomaailma-kirjoja ei tarvitse lukea missään tietyssä järjestyksessä, sillä ne ovat ihan itsenäisiä sarjan osia, mutta Magian väri ja sitä seuraava Valon tanssi ovat juonellisesti kytköksissä toisiinsa. Ajattelin kuitenkin lukea sarjan kirjat julkaisuvuoden perusteella järjestyksessä. Kiekkomaailma-kirjoja on tähän mennessä ilmestynyt yhteensä 35 kappaletta, suurin osa niistä on suomennettu, joten lukemista riittää!

Magian väri esittelee meille ensimmäistä kertaa Kiekkomaailman. Tuon kiekon mallisen paikan, jota kannattelevat neljä elefanttia, jotka puolestaan seisovat jättimäisen kilpikonnan Suuren Kaksosen kilven päällä. Kiekkomaailma on maaginen paikka ja sitä asuttavat tietysti niin velhot ja noidat kuin Jumalat, peikot ja viikatteen kanssa heiluva Kuolemakin. Kirjan päähenkilö on surkea velho Rincewind, joka on aikoinaan potkaistu ulos Näkymättömästä Yliopistosta avattuaan vedonlyönnin tuloksena Octavon, Luojan oman loitsukirjan. Loitsukirjasta hänen mieleensä tunkeutui yksi kahdeksasta perusloitsusta, jonka takia mitkään muut taiat eivät enää jää hänen mieleensä.

Toinen kirjan päähenkilöistä on muuan turisti Kakskukka, joka ilmaantuu laivalla Rincewindin kotikaupunkiin Ankh-Morporkiin, joka on koko Kiekkomaailman suurin kaupunki. Mukanaan tällä uteliaalla ja naiivilla Kakskukalla on paljon kultaa ja Matkatavara, ihan päällisin puolin tavalliselta näyttävä matka-arkku. Tavallinen se ei kuitenkaan ole, sillä se on tehty harvinaisesta tietoisesta päärynäpuusta ja se pystyy kasvattamaan sadat pikkuiset jalat alleen. Rincewind ja Kakskukka kohtaavat toisensa ja kohelluksen täyteinen seikkailu pitkin Kiekkomaailmaa voi alkaa.

Magian väri on päällisin puolin perinteistä fantasiaa, mutta huumori erottaa sen muista saman genren kirjoista. Hahmot ovat huvittavia, etenkin Rincewind tokaistessaan ja koheltaessaan mitä milloinkin. Olen myös aina pitänyt synkän eläväisestä Kuolemasta, joka tavataan lähes jokaisessa Kiekkomaailma-kirjassa. Lisäksi pidän siitä, kuinka kirjan fantasiamaailmassa on paljon asioita meidän oikeasta maailmastamme ja yhteiskunnastamme, osa kuitenkin muutettuina fantasiaan sopiviksi. Esimerkkinä tästä käy Kakskukan erikoinen kamera millaista Rincewind tai muu Ankh-Morporkin väki ei ole koskaan nähnyt: 

"Kakskukka poseerasi häkeltyneen amulettikauppiaan vieressä ja hänen tuore ihailijakaartinsa oli kerääntynyt ympärille katselemaan, jos hän vaikka sattuisi taas tekemään jotain huvittavan mielipuolista.
Rincewind laskeutui toisen polven varaan löytääkseen paremman kuvakulman ja painoi sitten taikanappia.
Laatikko sanoi: 'Ei auta. Pinkki on nyt loppu.'
Tähän saakka huomaamattomana pysynyt ovi avautui hänen silmiensä edessä. Pieni, vihreä ja syylien peittämä ihmisenkaltainen olento nojautui siitä ulos, osoitti toisessa kädessään pitämäänsä värien täyttämää palettia ja kirkui hänelle.
'Ei yhtään pinkkiä! Näetkö?' pikkuinen olento vinkui. 'Turha sinun on sitä nappia enää painella, kun pinkki on loppu! Jos pinkkiä halutaan, ei olisi pitänyt ottaa niin paljon kuvia niistä nuorista neitosista. Se on mustavalkoista tästä eteenpäin, kaveri. Onko selvä?'" 

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta. Tarinan loppu pääsi vähän lässähtämään, liekkö seikkailuähky ollut syynä kohdallani. Odotan kuitenkin seuraavan osan lukemista ja vielä enemmän muita osia, sillä muistelisin muutaman muun lukemani olleen tätä parempi. 

✩✩✩

Terry Pratchett: Magian väri (The Colour of Magic, 1983)
Suom. Marja Sinkkonen 
Karisto 2004, 253 s.