31.3.2011

30 days of books

Sara toi esille blogissaan 30 days of books -haasteen ja se kuulostaa niin houkuttelevalta, että lähdenpäs mukaan! Tässä haasteen sisältö:

Day 01Best book you read last year
Day 02A book that you’ve read more than 3 times
Day 03Your favourite series
Day 04Favourite book of your favourite series
Day 05A book that makes you happy
Day 06A book that makes you sad
Day 07Most underrated book
Day 08Most overrated book
Day 09A book you thought you wouldn’t like but ended up loving
Day 10Favourite classic book
Day 11 A book you hated
Day 12A book you used to love but don’t anymore
Day 13Your favourite writer
Day 14Favourite book of your favourite writer
Day 15Favourite male character
Day 16Favourite female character
Day 17Favourite quote from your favourite book
Day 18A book that disappointed you
Day 19Favourite book turned into a movie
Day 20Favourite romance book
Day 21Favourite book from your childhood
Day 22Favourite book you own
Day 23A book you wanted to read for a long time but still haven’t
Day 24A book that you wish more people would’ve read
Day 25A character who you can relate to the most
Day 26A book that changed your opinion about something
Day 27The most surprising plot twist or ending
Day 28Favourite title
Day 29A book everyone hated but you liked
Day 30Your favourite book of all time

Ajattelin suorittaa tämän monen muun tavoin huhtikuun aikana, yksi kohta per päivä. Lähtekää kaikki mukaan, sillä kirjamieltymyksistä on aina yhtä hauskaa lukea!

26.3.2011

Iida Rauma: Katoamisten kirja


Kiinnostuin Iida Rauman esikoisesta tämän esittelytekstistä lainatun lauseen perusteella:

Katoamisten kirja kertoo kaunistelematta riippuvuudesta, runkkaamisesta ja vanhustenhoidosta. 

Riippuvuus, runkkaus ja vanhustenhoito samassa lauseessa - tästä on pakko ottaa selvää!

Kirjan päähenkilö on alle 20-vuotias nainen, minä-kertoja, jonka nimeä emme saa koskaan tietää. Hän on vasta muuttanut Turkuun tyttöystävänsä Sofian kanssa. Sofia opiskelee venäjän kieltä, harrastaa teatteria, tekee töitä, pitää bileitä. Minä-kertojalla ei ole ystäviä, ei muita kuin Sofia, hän maalaa öljyväreillä, käy töissä vanhainkodissa, nappailee Tenoxeja. Taustalla häilyy koko ajan äiti, äidin järjetön omistautuminen sisällissodan tutkimiseen ja punaisten ruumiiden etsimiseen, sekä isä, joka on kadonnut. Töissä kertoja tutustuu salaperäiseen, erilaiseen kosovolaiseen hoitajaan Zorkaan, jota kohtaan hän tuntee vetoa.

Katoamisten kirja liikkuu kahdella eri aikatasolla. Ensin ollaan nykyhetken Turussa: töissä, unilääkkeistä ja vodkasta sekaisin, maalaamassa aina samaa tyttöä, ulkona jokivarressa ja sitten yhtäkkiä menneisyydessä, siinä ajassa kun kertoja on ala-asteella, kahden tytön risteyksessä. Toinen heistä on Sofia, toinen Susanna. Väkivalta paljastuu vähitellen, se syvenee tummanpuhuvaksi ja vaikuttaa vielä nykyajassakin. Kirja kertoo väkivallasta myös muissa muodoissa, laitosten ja kodin suljettujen ovien takana.

Nimensä mukaisesti Katoamisten kirja kertoo ennen kaikkea siitä, miten eri tavoin ihminen voi kadota. Isä katoaa kirjaimellisesti kenellekään mitään kertomatta. Äiti katoaa menneisyyteen. Tytär itseensä ja muistoihinsa. Vanhus sairauteen. Tyttöystävä katoaa pois suhteesta.

Puunoksat raapivat seinää. Mietin, miten usein kaikki menee pieleen, eikä kukaan pysty jälkikäteen sanomaan miksi. Äitikin vain arvailee, hän on yhtä avuton kuin minä, ellei avuttomampi, ja isä on poissa, eikä meillä ole aavistustakaan, miten siinä niin kävi, on vain epämiellyttävä tuntu tosiasioista, yhteisen tilin kuolettamisesta ja poissaolosta.

Äiti on keksinyt erilaisia versioita vastaukseksi kysymykseen, missä isä on. Olen kuunnellut korvat kuumoittaen hänen puheluitaan sukulaisten ja tuttujen kanssa, mutta äiti on tutkija, joten kai hänen on vain mahdotonta sanoa "en tiedä". Joitain hänen käyttämiään vastauksia ovat:
"Kävelyllä kartan valkoisella alueella."
"Ulkoiluttamassa koiraa, jota meillä ei koskaan ollut."
"Helvetissä." Tai vaihtoehtoisesti: "Tekemässä minun elämästäni helvettiä."
"Jossain panemassa."

Minusta viimeinen vaihtoehto on paras. Välillä mietin tuota arvoituksellista paikkaa nimeltä Jossain. Kun sanaa toistelee tarpeeksi pitkään, se alkaa menettää merkityksensä, kuulostaa eksoottiselta tavuyhdistelmältä. Isä on Jossain. Siitä tulee sellainen tunne kuin olisi mahdollista nousta lentokoneeseen ja päätyä kentälle, jonka terminaalin katossa lukee Jossain Airport. Minäkin haluaisin olla Jossain. En edes välttämättä panemassa, kunhan vain Jossain.

Erittäin vahva esikoiskirja Raumalta. Samaistuin todella paljon päähenkilöön, vaikken popsikaan Tenoxeja tai työskentele vanhusten kanssa, mutta tiedätte mitä tarkoitan. Meinasin kirjoittaa myös, etten ole yhtä ahdistunut, mutta ei päähenkilö mielestäni ole niin ahdistunut, vaikka tarvitseekin unilääkkeitä nukkuakseen. Hänen alakuloisen oloinen olotilansa vain tuntuu arjelta. Samaistuin hänen tunteisiinsa ja ajatuksiinsa. Ehkä olenkin sopivaa kohderyhmää, kun olen myös parikymppinen. 

Kirjan kieli on kaunista, mutta välillä hieman rivoa arkisella tavalla (luulin, että tässä lähinnä vain runkataan, mutta ei sentään, sitä ei tarvitse säikähtää). Rauma liikkuu näppärästi menneen ja nykyajan välillä ilman että se tuntuu töksähtelevältä. Tärkeitä asioita paljastetaan vähän kerrallaan ja se saa lukijan uppoamaan tarinaan ja haluamaan lisää. Kirjan loppu on kaunis. Siinäkin kadotaan.

Katoamisten kirjasta ovat kirjoittaneet (kehuvasti) myös Katja, Hanna M. ja Susa. 


Iida Rauma: Katoamisten kirja
Gummerus 2011, 377 s.

22.3.2011

Tove Jansson: Taikatalvi


Kaipasin tähän väliin jotain kevyttä ja iloista lukemista Larssonin kirjan jälkeen (vaikka kevyttä sekin oli, mutta ei iloista), joten päätin jatkaa Muumi-kirjojen parissa. Taikatalvi on viides lukemani Muumi-romaani ja siinä oli makuuni tarpeeksi seikkailuja ja huumoria, mutta myös syvällisempi viesti, kuten Muumi-kirjoissa on tapana olla.

Taikatalvi keskittyy nimensä mukaisesti Muumilaakson talveen. Mutta hetkinen, eivätkö muumit ja monet muut otukset nuku silloin talviunta? Normaalisti he nukkuvatkin, marraskuusta kevääseen saakka, mutta tänä talvena Muumipeikko herää uuden vuoden jälkeen eikä saa enää unta. Lumi on Muumipeikolle täysin uusi asia, ainakin sellaisessa mittakaavassa mitä se on sydäntalvella. Alkaa jännittävä seikkailu Muumilaakson maisemissa.

Aluksi Muumipeikko on yksin kunnes tapaa raitapaitaisen Tuu-tikin ja vanhan tutun Pikku Myyn, joka myöskään ei saa enää unta. Yhdessä he ihmettelevät talvea ja kohtaavat salaperäisen jäärouvan, joka tuo laaksoon kovat pakkaset. Pakkasten myötä Muumilaaksoon alkaa virrata väkeä muista laaksoista ruoan perässä. Kohtaamme niin yömyssyä ja viittaa käyttävän Surku-koiran, Vilijonkan ja myöhemmin suuren terveysintoilija-Hemulin suksien päällä. Lisäksi muumien uimahuoneen komerosta löytyy jotain jännittävää.

Muumipeikko odottaa innolla kevättä ja kun se lopulta saapuu, Muumipeikko haluaa sen etenevän mahdollisimman hitaasti - hänhän ei ole koskaan saanut kokea kevään tuloa: lumien vähittäistä sulamista, raikasta sulavan maan tuoksua ja meren vyöryntää jään yli. Samalla Muumipeikko kuitenkin odottaa perheensä heräävän. Taikatalven sanoman voisikin kiteyttää seuraavaan lainaukseen, jossa loputkin muumiperheestä on jo herännyt uuteen kevääseen:

"Mutta Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. Se oli pistänyt esille lämpöisestä maasta eteläisen ikkunan alla eikä ollut vielä edes vihreä.
- Pannaan lasi sen päälle, Niiskuneiti sanoi. Siten se selviää kylmästä yöstä.
- Älä pane, sanoi Muumipeikko. Anna sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia."

Taikatalvessa erityisesti kuvitus on hyvin tunnelmallista. On se sitä muissakin Muumi-kirjoissa, mutta tässä se kolahtaa minuun eniten. Erityisesti kirjan loppupuolella oleva kuva, jossa Tuu-tikki tekee kevätsiivousta uimamajaan, on ihana. Muumi-kirjoissa hauskaa on myös tavata uusia hahmoja, joita ei enää muista piirretyistä tai joita ei niissä ole. Taikatalvessakin "uusia" söpöjä hahmoja on useita, erityisesti Surku-koira jäi mieleeni.

Kirjan lopussa koittava kevät toi minullekin valtavan kevätfiiliksen, vaikka tänään kirosinkin sitä hyppiessäni pitkin vesilammikoita. Mutta Muumipeikon sanoin: sitä selviää paremmin, jos on vähän vaikeuksia.


Tove Jansson: Taikatalvi (Trollvinter, 1958)
Suom. Laila Järvinen
WSOY 2005, 132 s.

21.3.2011

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia


Stieg Larssonin Millenium-trilogia on mennyt minulta sen verran ohi, etten ole tarttunut siihen ennen kuin vasta nyt. Mieleni teki taannoin jotain dekkaria ja trilogian ensimmäinen osa, Miehet jotka vihaavat naisia, löytyi sopivasti kirjastosta. Kyllähän tämä täytyi lukea kun on kovaa maailmanmainettakin saanut.

Kirjan toinen päähenkilöistä on tukholmalaisen Millenium-lehden naisiin menevä taloustoimittaja Mikael Blomkvist, joka tuomitaan vahingonkorvauksiin sekä kolmeksi kuukaudeksi vankilaan tehtyään paljastusjutun Wennerström-yhtiön hämäräbisneksistä, joka kaatuikin riittämättömiin todisteisiin. Pian oikeudenkäynnin jälkeen Mikael saa Vanger-yhtymän entiseltä johtajalta, Henrik Vangerilta, houkuttelevan työtarjouksen. Palkinnoksi vuoden kestävästä työstä Mikael saisi paitsi rahaa, myös kaipaamansa todisteet Wennerströmiä vastaan. Vangerin työtarjous koskee veljentytärtään Harrietia, joka katosi vuonna 1966. Häipyikö Harriet vai murhattiinko hänet? Myöhemmin toinen kirjan päähenkilö, nuori, outo ja kapinallinen Lisbeth Salander liittyy mukaan tutkimuksiin.

Nyt luettuani kirjan ymmärrän sen suosion. Näppärästi ja asiantuntevastikin rakennettu tarina, helppo lukea ja ymmärtää, vaikkei esimerkiksi talousasioista tietäisi juuri mitään (kuten minä!). Talousjuttujen vuoksi kirjan alku olikin vähän tahmeaa, mutta kun päästiin pohtimaan Harrietin katoamista, halusin tietää lisää.

Mikaelin hahmo on minusta uskottava, mutta hieman tylsä. Polveni eivät menneet veteliksi kuten monella muulla naisella tässä kirjassa, mutta ehkä se charmi onkin hänen ulkonäössään. Lisbeth taas on mielenkiintoinen hahmo, mutta Larsson ei minusta oikein ole osannut vanhempana miehenä astua nuoren naisen maailmaan. Vaikka Lisbeth onkin tavallaan häiriintynyt ihminen, niin silti hahmon naiivius ja kärjistyneisyys ärsytti. Ja mitä ihmettä se muuten on, että suunnilleen jokaisella aukeamalla poltetaan tupakkaa ja keitetään kahvia? Hyvin ärsyttävää! Lisäksi ärsytti se, että erityisesti kirjan alussa käytetään suhteellisen usein kornilta kuulostavia englanninkielisiä lausahduksia ja "pädetään" tietotekniikkatiedoilla, kuten tässä esimerkissä: 

"Tietenkin hän nappasi parhaaseen mahdolliseen vaihtoehtoon: vasta markkinoille tulleeseen uutuuteen, joka oli alumiinikuorinen Apple PowerBook G4/1.0 GHz varustettuna Power-PC 7451 prosessorilla, jossa oli Altivec Velocity Engine, 960 megan RAM-muisti ja 60 gigan kovalevy. Koneessa oli Blue Tooth ja sisään rakennetut polttavat cd- ja dvd-asemat. 

Ja ennen kaikkea siinä oli kannettavien sarjassa ensimmäinen 17 tuuman näyttö, NVIDIA-näytönohjain ja 1440 x 900 pikselin resoluutio; aikamoinen sokki kaikille PC-intoilijoille ja päihitti kirkkaasi markkinoiden kaikki muut vastaavat."

Miehet jotka vihaavat naisia on silti kelpo dekkari, jos jaksaa sulkea silmänsä erityisesti siltä kahvinkeitolta ja -juonnilta. Harrietin tapaus on jännittävää luettavaa ja hyvin kehitelty. Mielessäni kuitenkin kävi, että on aika hassua, kun joku perus taloustoimittaja onnistuu ratkaisemaan mysteerin ja löytämään uusia johtolankoja, kun tapausta tutkinut poliisi tai Henrik Vanger eivät sitä onnistuneet tekemään, Henrik vieläpä lähes 40 vuotta tapausta pohtineena. Tarinan uskottavuus siis kärsii hieman siinä kohdin.

Kirjan loppu on toisaalta venytetty vähän liiaksi diipadaapaksi ja toisaalta se puidaan nopeasti läpi. Harrietin tapaus selviää jo hyvissä ajoin ennen loppua, mikä on vähän latistavaa tarinan kannalta. Suosittelen tätä silti dekkarinnälkään ja niille, jotka haluavat ymmärtää trilogian suosiota. 

Itse aion varmasti lukea trilogian muutkin osat. Ovatkohan kaksi muuta parempia kuin tämä ensimmäinen? 


Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor, 2005)
Suom. Marja Kyrö
WSOY 2007, 612 s.

Kuka mitä missä milloin?

Kiitos Pienen mökin emännälle Sinisen linnan kirjastoon tästä "Kuka, mitä, missä, milloin?"-kyselystä. Täytän sen tänne ennen kuin alan kirjoittaa lukemastani Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia -kirjasta.

Kuka?
22-vuotias tyttö, aikuislukiossa vielä hetken oleva, aina kirjoja ja lukemista rakastanut. Historiasta kiinnostunut, omaa kissaa haikaileva, harkitseva, pitkähiuksinen, kotikissa.

Mitä?
Ajatuksia kirjoista harrastelijamaisesti. Lukupäiväkirja ja ihana yhteisö. Välillä jotain muutakin, mutta kirjat pääosassa.

Missä?
Kotona, olohuoneessa työpöydän ääressä läppärillä, sohvalla, sängyssä, missä vain iPhonella. Luen missä tahansa nurkassa kotona, vaikka vessassa.

Milloin?
Ihan milloin vain: aamulla, päivällä, iltapäivällä, illalla, yöllä. Aina kun on aikaa.

Mitä mielessä nyt?
Kirjoitukset: miten historia menee, miten matikka tulee onnistumaan. Luottavaisella mielellä silti. Kevät, pääsykoe, töiden saaminen. Kirjoitusten jälkeen koittava lukemisen vapaus! Ei enää stressiä.

Moni on varmasti tähän ehditty jo haastaa, joten en nyt haasta ketään, mutta tämä on tästä vapaasti napattavissa :--)

16.3.2011

Huhheijaa, ohi on!

Ilmoittelen lyhyesti, että blogini palailee tässä pikku hiljaa pieneltä tauoltaan, sillä ylioppilaskirjoituksieni ensimmäinen ja työläin vaihe eli historian yo-koe on nyt ohi. Koe meni aika mukavissa merkeissä ja vähintään kohtalaisen hyvän arvosanan odotan siitä saavani, vaikka eihän siitä vielä tässä vaiheessa voi olla varma :--) Osasin kuitenkin vastata kaikkiin kuuteen kysymykseen, joka on jo saavutus sekin! Kirjoitukseni jatkuvat viikon päästä vielä lyhyellä matikalla, jonka menestymiseen luotan vähemmän kuin tähän historiaan, joten en aio ottaa siitä mitään paineita. Lukuharrastukseni tulee siis varmasti elpymään hyvin seuraavan viikon aikana :--D

Jotta en tylsistyisi kevään mittaan, aion myös jo tässä vaiheessa (kun en vielä ole ylioppilas, olen sitä vasta ensi syksynä) hakea yliopistoon opiskelemaan historiaa. Historian lukeminen ei siis ole ohi, mutta pääsykoekirjaan paneutuminen on varmasti rennompaa kuin yo-kirjoituksiin pänttääminen.

Nyt lähden blogikierrokselle teidän uusien päivitysten pariin. Ihanaa, kun voi pitkästä aikaa taas kunnolla perehtyä siihen missä täällä blogimaailmassa mennään! :--) Hyvää viikon jatkoa kaikille! 

8.3.2011

Paljastus

Naistenpäivän kunniaksi tulen nyt kaapista ulos: bloginimeni Lauren muuttui juuri Lauraksi, oikeaksi nimekseni. Olen miettinyt tätä jo jonkin aikaa, blogeissa olleista nimikeskusteluista saakka, ja ajattelin, että miksen vain voi olla Laura, kun Laurenkin on jo niin lähellä sitä. Laura on myös niin tavallinen nimi ettei minua siitä helposti tunnisteta (vaikkei minua pahemmin kiinnosta jos joku tunnistaakin, koska en kerro täällä mitään niin henkilökohtaista itsestäni). 

Toivottavasti tämä ei aiheuta monelle sekaannuksia, mutta onneksi muutos ei ole kovin radikaali :--) Suloista naistenpäivän iltaa kaikille!

6.3.2011

W. G. Sebald: Saturnuksen renkaat - Pyhiinvaellus Englannissa


Saksalaisen natsiupseerin pojan Winfried Georg Sebaldin neljäs teos Saturnuksen renkaat on melankolinen kertomus Sebald-nimisestä miehestä (joka ehkä on hän itse tai ehkä ei), joka lähtee vaeltamaan pitkin Itä-Englannin rannikkoa "päästäkseen eroon tyhjyydestä, joka valtaa hänen sisintään". Vuosi matkan aloittamisen jälkeen mies päätyy sairaalaan, jossa hän alkaa kirjoittaa reppureissunsa muistoja ylös. Syytä sairaalaan päätymiseen ei kerrota.

Päätarina pitää sisällään useita muita pieniä kertomuksia menneisyydestä ja sen hahmoista. Melko vähän saamme kerrallaan tietää miehen etenevästä matkasta, sillä kohdatessaan mitä vain - kalastajia, vanhan kartanon, maamerkin - se tuo hänen mieleensä jonkin asian tai henkilön menneisyydestä ja uusi tarina alkaa. Kirja onkin sikäli sivistävä, että se samalla tarjoaa knoppitietoa historian henkilöistä, sillä kertomusten henkilöt ovat oikeasti eläneitä ihmisiä. Kertomuksissa seikkailevat niin Rembrandt Tohtori Tulpin anatomianluentoineen, Thomas Browne (1600-luvun lääkäri ja oppinut) kuin sillitkin. En itse asiassa ole koskaan lukenut yhtä kiinnostuneena niinkin kuivasta aiheesta kuin sillit!

Voin sanoa, että kirja oli ihan hyvä. Se oli hyvin erilainen lukukokemus, lähes esseemäinen romaani, jota rytmittävät kauniit mustavalkoiset kuvat. Puoleenväliin kirjaa olin hyvinkin kiinnostunut ja innoissani niin erilaisesta kirjoitustavasta ja rakenteesta, mutta loppu lässähti. Kerronta ei mitenkään muuttunut loppua kohden, vaan ennemminkin oli kyse siitä, että pääsin tylsistymään ja hahmot muuttuivat epäkiinnostavimmiksi.

Ei mikään helppo romaani, sillä se on iloton, asiapitoinen ja yhtenä teemoista on selkeästi tuho ja hävitys. Useamman kerran luettuna (tai enemmän pohtivana ihmisenä kuin minä) kirja varmasti avautuisi paremmin lukijalleen.

Kirjasta on myös tehnyt hienon arvion Leena Lumi!


W. G. Sebald: Saturnuksen renkaat: Pyhiinvaellus Englannissa (Die Ringe des Saturn, 1995)
Suom. Oili Suominen
Tammi 2010, 345 s.