Lumiomena kyselee blogissaan lukijoidensa musiikkimakua. Tämä ei ole mikään haaste, mutta haluan tehdä aiheesta itsekin postauksen ja laajentaa sitä yhdellä lukemiseen liittyvällä kysymyksellä:
Kuunteletko musiikkia kirjoja lukiessasi vai viekö se keskittymiskykysi? Jos kuuntelet, pitääkö sen olla tietynlaista: rauhallista, instrumentaalista vai kenties kirjan tunnelmaan sopivaa?
Olen itse joskus yrittänyt yhdistää lukemisen ja musiikin, mutta laihoin tuloksin. Yleensä musiikki vie huomioni kirjasta ja keskittymiskykyni herpaantuu liikaa. Ehkä jonkin neutraalin musiikin kuunteleminen hiljaa onnistuisi, mutta ehdottomasti ei jonkin lempparini! Lempparin tullessa kohdalle täytyy vääntää nupit kaakkoon, keskittyä, eläytyä, melkein tanssahdella onnesta. Nurkkaanhan se kirja siinä lentää!
Kerron heti alkuun, että minulla ei ole monipuolinen musiikkimaku. En siis kuuntele kaikkea laidasta laitaan, räpistä iskelmään ja klassisesta mättöheviin. Mutta kuuntelemassani musiikissa on silti vaihtelevuutta, en ole juuttunut vain yhteen tyylilajiin. Enhän tee niin kirjojenkaan suhteen!
Viime aikoina eniten kuuntelemani artisti on ollut ylivoimaisesti brittiläinen Patrick Wolf. Wolf yhdistelee musiikissaan elektronisia ja klassisia elementtejä. Tässä kaunis duetto, tässä vähän menevämpi kappale. Tutustumiseni on kuitenkin vasta alkutekijöissään.
Jo useamman vuoden ajan ykkössuosikkini on ollut yhdysvaltalainen Killing The Dream. Yhtye soittaa melodista hardcore punkia, genreen tutustumisesta kiitos poikaystävälleni yli neljä vuotta sitten. Tämä tämmöinen ei luultavasti moneen pehmeämmän musiikin ystävään iske, mutta kehotan tutustumaan lyriikoihin, niistä löytyy syvällisempiäkin asioita. Toinen samaa tyylilajia edustava, jo kuopattu, on Have Heart. Samaa tyylilajia, mutta kuitenkin niin erilainen. Loistavia livenäkin, kahteen kertaan todistettu :--)
Pysytään samoilla linjoilla, mutta ei ihan. Yksi suurista suosikeistani on myöskin The Ghost Inside, jonkin sortin hardcoren ja metalcoren yhdistemä. Tässä näyte. On muuten erittäin hankalaa yrittää jollain tavalla genrettää kuuntelemaansa musiikkia. Miksi pitäisikään, mutta muuten kuvaileminen on liian hankalaa.
Ja edelleen liikutaan samoilla vesillä, mutta otetaan taas askel eri suuntaan: Alexisonfire. Post-hardcoren, screamon ja minkä lie sekoitus, kuka näitä tietää. Kaunis Rough Hands. Alexisonfirestä päästäänkin siihen, että jumaloin yhtyeen kitaristi-laulaja Dallas Greeniä, jota olisin Tavastian keikalla halunnut päästä halaamaan (hengasi niin otollisella paikalla!) mutta meni pupu pöksyyn. Dallas Green tekee soolomatskuakin, kauniita kitarakappaleita.
Kaikki edelliset ovat miesvoittoisia artisteja, mutta kyllä minä mielelläni kuuntelen naisääntäkin. Hivenen kateellisena vain, sillä minua ei ole kyllä siunattu laulunlahjoilla sitten pätkääkään :--D Ei edes karaoke-tasolla. Mutta jos saisin valita itselleni kenen tahansa naislaulajan lauluäänen, niin ottaisin joko Regina Spektorin mahtavan, persoonallisen äänen tai The Veronicas -yhtyeen jomman kumman tytön äänen. Mielenkiintoisia naislaulajalla varustettuja yhtyeitä ovat myös puoliksi suomalainen, puoliksi ranskalainen The Dø ja ruotsalainen herkkä duo Taxi Taxi!.
Vielä bonuksina söpö Lykke Li (uusi matskukin vaikuttaa mielenkiintoiselta), hauska Nouvelle Vague sekä persoonallinen Bat For Lashes. Loistavia tunnelmanluojia kaikki kolme, omilla tavoillaan vain!
Olisi kyllä mukavaa osata yhdistää kirja ja musiikki. Voisikohan siihen opetella, totuttautua?
Tunnisteet: yleistä