29.1.2011

Seitsemän tunnustusta

Kiitokset Susalle söpöistä palkinnoista ja tästä haasteesta. Haasteeseen kuuluu siis tunnustaa itsestään seitsemän asiaa.


1. Elämäni olisi paljon tylsempää ilman kirjablogeja! Kiinnostuin kirjablogien lukemisesta joskus vajaa vuosi sitten ja pyörittelin pitkään mielessäni oman blogin perustamista. Lokakuussa sitten aloitin ja huomasin, että en kyllä ikinä halua pois täältä kirjablogimaailmasta!

2. En osaa katsoa leffoja yksin. Okei, joskus harvoin innostun ja katson jonkin elokuvan yksin, jos poikaystävää se ei kiinnosta, mutta yleensä aina haluan katsoa leffan jonkun toisen seurassa.

3. Kirjatunnustuksia: ostan harvoin uusia kirjoja omaksi asti (paitsi kirppareilta), mutta tämä tulee niin muuttumaan kunhan joskus olen kunnon töissä. Käytän siis ahkerasti kirjastoa hyväkseni. En myöskään pysty lukemaan useampaa kuin yhtä kirjaa kerrallaan. Tuntuu, että menisin liian sekaisin monesta eri kirjasta ja joku jäisi aina lukematta loppuun (mikä on kamala ajatus!). Tästä päästäänkin siihen, että mun on pakko lukea huonoltakin vaikuttavat kirjat loppuun saakka, koska eihän sitä koskaan tiedä, miten loppu voi pelastaa koko tarinan!

4. Kärsin kroonisesta kissakuumeesta. Meillä on aina ollut kotona, siis vanhempieni luona, lemmikkeinä kissoja, ei koskaan mitään muita eläimiä. Äitini on myöskin hyvin kissarakas. Muutettuani "omilleni" 16-vuotiaana, toiselle paikkakunnalle, sydämeeni jäi kissankokoinen reikä ;--( Silloin kissan ottaminen ei olisi vielä ollut kovin kannattavaa, mutta nyt olen pohtinut asiaa kauan aikaa. Olen päättänyt, että sitten kun minulla on sellainen työ, jolla elättää itseni lisäksi myös kissa, niin otan sen. Onko kissa jotain tiettyä rotua vai ihan maatiainen, sillä ei ole väliä, kunhan se on kissa!

5. Olen ihan toivottoman surkea ruoanlaittaja. Poikaystävä on tässä taloudessa se joka kokkaa meidän päivälliset ja intohimoinen kokki muuten onkin. Tykkään kuitenkin kaiken makean leipomisesta, koska en voi vastustaa herkkuja.

6. Olen ikuisella lihotuskuurilla - siltä se ainakin tuntuu. Muut naiset laihduttavat vaikkei aina olisi edes tarve ja minä se vaan yritän lihoa.

7. Olen toisaalta tyttömäinen tyttö, mutta joissain asioissa poikamainen. Tykkään esimerkiksi pelata konsolipelejä ja tietokonepelejä, tosin räiskinnät jätän poikaystävälle. Viihdyn myös hyvin poikaporukan kanssa eikä minulle ole ongelma lähteä kauppaan tai kouluun tai minne tahansa ilman meikkiä. Käytän vähän koruja enkä jaksa juuri koskaan lakata kynsiäni. Rakastan kuitenkin söpöjä, tyttömäisiä vaatteita, erityisesti mekkoja, ja välillä on hauskaa pitkän tauon jälkeen tälläytyä kunnolla.

Laitan palkinnot ja haasteen eteenpäin seuraaville superkivoille bloggaajille:

25.1.2011

Kirja + musiikki = ?

Lumiomena kyselee blogissaan lukijoidensa musiikkimakua. Tämä ei ole mikään haaste, mutta haluan tehdä aiheesta itsekin postauksen ja laajentaa sitä yhdellä lukemiseen liittyvällä kysymyksellä: 

Kuunteletko musiikkia kirjoja lukiessasi vai viekö se keskittymiskykysi? Jos kuuntelet, pitääkö sen olla tietynlaista: rauhallista, instrumentaalista vai kenties kirjan tunnelmaan sopivaa?

Olen itse joskus yrittänyt yhdistää lukemisen ja musiikin, mutta laihoin tuloksin. Yleensä musiikki vie huomioni kirjasta ja keskittymiskykyni herpaantuu liikaa. Ehkä jonkin neutraalin musiikin kuunteleminen hiljaa onnistuisi, mutta ehdottomasti ei jonkin lempparini! Lempparin tullessa kohdalle täytyy vääntää nupit kaakkoon, keskittyä, eläytyä, melkein tanssahdella onnesta. Nurkkaanhan se kirja siinä lentää!

Kerron heti alkuun, että minulla ei ole monipuolinen musiikkimaku. En siis kuuntele kaikkea laidasta laitaan, räpistä iskelmään ja klassisesta mättöheviin. Mutta kuuntelemassani musiikissa on silti vaihtelevuutta, en ole juuttunut vain yhteen tyylilajiin. Enhän tee niin kirjojenkaan suhteen!

Viime aikoina eniten kuuntelemani artisti on ollut ylivoimaisesti brittiläinen Patrick Wolf. Wolf yhdistelee musiikissaan elektronisia ja klassisia elementtejä. Tässä kaunis duetto, tässä vähän menevämpi kappale. Tutustumiseni on kuitenkin vasta alkutekijöissään.

Jo useamman vuoden ajan ykkössuosikkini on ollut yhdysvaltalainen Killing The Dream. Yhtye soittaa melodista hardcore punkia, genreen tutustumisesta kiitos poikaystävälleni yli neljä vuotta sitten. Tämä tämmöinen ei luultavasti moneen pehmeämmän musiikin ystävään iske, mutta kehotan tutustumaan lyriikoihin, niistä löytyy syvällisempiäkin asioita. Toinen samaa tyylilajia edustava, jo kuopattu, on Have Heart. Samaa tyylilajia, mutta kuitenkin niin erilainen. Loistavia livenäkin, kahteen kertaan todistettu :--)

Pysytään samoilla linjoilla, mutta ei ihan. Yksi suurista suosikeistani on myöskin The Ghost Inside, jonkin sortin hardcoren ja metalcoren yhdistemä. Tässä näyte. On muuten erittäin hankalaa yrittää jollain tavalla genrettää kuuntelemaansa musiikkia. Miksi pitäisikään, mutta muuten kuvaileminen on liian hankalaa. 

Ja edelleen liikutaan samoilla vesillä, mutta otetaan taas askel eri suuntaan: Alexisonfire. Post-hardcoren, screamon ja minkä lie sekoitus, kuka näitä tietää. Kaunis Rough Hands. Alexisonfirestä päästäänkin siihen, että jumaloin yhtyeen kitaristi-laulaja Dallas Greeniä, jota olisin Tavastian keikalla halunnut päästä halaamaan (hengasi niin otollisella paikalla!) mutta meni pupu pöksyyn. Dallas Green tekee soolomatskuakin, kauniita kitarakappaleita.

Kaikki edelliset ovat miesvoittoisia artisteja, mutta kyllä minä mielelläni kuuntelen naisääntäkin. Hivenen kateellisena vain, sillä minua ei ole kyllä siunattu laulunlahjoilla sitten pätkääkään :--D Ei edes karaoke-tasolla. Mutta jos saisin valita itselleni kenen tahansa naislaulajan lauluäänen, niin ottaisin joko Regina Spektorin mahtavan, persoonallisen äänen tai The Veronicas -yhtyeen jomman kumman tytön äänen. Mielenkiintoisia naislaulajalla varustettuja yhtyeitä ovat myös puoliksi suomalainen, puoliksi ranskalainen The Dø ja ruotsalainen herkkä duo Taxi Taxi!.

Vielä bonuksina söpö Lykke Li (uusi matskukin vaikuttaa mielenkiintoiselta), hauska Nouvelle Vague sekä persoonallinen Bat For Lashes. Loistavia tunnelmanluojia kaikki kolme, omilla tavoillaan vain!

Olisi kyllä mukavaa osata yhdistää kirja ja musiikki. Voisikohan siihen opetella, totuttautua?

21.1.2011

Stressaa!

Juuri nyt minua stressaa lukeminen. Aivan, lukeminen! Eihän tässä olisi mitään hätää, jos lukemistona olisi vain ihanaa kaunokirjallisuutta, mutta kun siihen kuuluu myös matematiikan kirjojen selailua (ja tietysti laskujen laskemista) ja historian kurssikirjojen ja Maailmanhistorian pikkujättiläisen lukemista. Opiskelen siis aikuislukiossa ja ylioppilaskokeisiin on enää aikaa vain kaksi kuukautta. Enkä ole niihin valmentautuessani edennyt vielä kovin pitkälle, pelkään että aloitin liian myöhään. Apua! Onneksi olen kuitenkin mukana molempien aineiden kertauskursseilla.

En tiedä miten organisoisin lukemiseni. Tähän mennessä parhaaksi keinoksi on havaittu opiskeleminen päivisin ja ns. hupilukeminen iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Ärsyttää vain kun hupilukeminen jää niin vähälle. En uskalla lipsua lukemaan päivisin, koska sitten opiskelu menisi sekaisin.

Onneksi tätä sekavaa lukutilannetta jatkuu enää vain se kaksi kuukautta. Jos saan Pilvikartaston luettua ennen ylioppilaskokeita (kamalaa, jos en), niin lupaan itselleni sen jälkeen lukea vain ohuita kirjoja yo-kokeisiin saakka, en 600-sivuisia järkäleitä.

13.1.2011

Haasteita mistä valita

Lukemiseni David Mitchellin Pilvikartaston kanssa ei voisi nyt tökkiä pahemmin, vaikka pidänkin siitä. Ensimmäinen tarina tosin ärsytti &-merkeillään, mutta toinen on jo paljon mukavampaa luettavaa. Kannattaahan jatkaa?

Kokosin yhteen tätä merkintää varten blogimaailmassa kiertäneitä uuden vuoden haasteita. En itse ole (ainakaan vielä) ottanut mihinkään niistä osaa, mutta seuraan muiden edistystä innolla. Tässä mainiot haasteet linkityksineen:





Nyt täytyy alkaa purkaa tiskivuorta, miten minä toivonkaan tiskikonetta! Käsin tiskatessa lukeminen samaan aikaan on myös hankalaa. Saisinkohan jotenkin aseteltua kirjan kuivauskaappiin lautasten väliin pystyyn, jotta voisin lukea samalla? Ääh, kuitenkin kastelen kirjan siinä ihan litimäräksi! Elämän pieniä suuria ongelmia :--)

6.1.2011

Seita Parkkola, Niina Repo: Susitosi


Parkkolan ja Revon yhdessä kirjoittama Susitosi-nuortenromaani on ensimmäinen osa kolmiosaisesta sarjasta, jossa kukin osa on itsenäisesti luettavissa. Muistan yläasteikäisenä pitäneeni paljon kahdesta jälkimmäisestä osasta, Ruttolinnasta ja Jalostamosta, mutta Susitosi-kirjaa en koskaan lukenut. Muistaakseni sitä ei ollut ollenkaan meidän pienessä sivukirjastossamme, jota lähes pelkästään käytin. Mutta luulenpa että olisin silloin pettynyt tähän kirjaan (siis jo Ruttolinnan ja Jalostamon luettuani), sillä petyin jonkin verran nytkin.

Susitosi kertoo kahdesta lukiolaistytöstä, Laurasta ja Karinasta. Laura on kesän alussa ulkomaille matkustaneen enonsa talonvahtina ja postin mukana tulee ilmoitus Tivoli-nimisestä kirjoituskurssista, johon Laura päättää osallistua. Siellä hän tapaa Karinan, toisen taiteilijasielun. Pian Karina lähtee ystävänsä Stellan ja tämän upouuden poikaystävän Juuson kanssa liftaamaan kohti Sodankylän filmifestivaaleja. Karina ja Laura vaihtelevat ahkerasti sähköpostiviestejä, osaksi heidän yhteiseen kirjoituskurssityöhön liittyen.

Kuulostaako tavalliselta nuortenkirjalta? Niin minäkin ensin luulin (ja ihmettelin), kunnes hitaan alun jälkeen Laura avaa salaperäisen Susitosi-nimisen kansion enonsa työhuoneessa. Kansio johdattaa myös Lauran kohti Sodankylää ja keskelle hyvin outoja ja unenomaisia tapahtumia.

Susitosi on erilainen nuortenkirja. Ja erilainen vieläpä suomalaisten kirjailijoiden kirjoittamaksi. Kirjan alku lupaa hyvin tyypillistä kertomusta nuorista naisista ja heidän ystävyydestään ja rakkausongelmistaan, mutta kuinka ollakaan, vähän ennen kirjan puoltaväliä koko tarina keikahtaa täysin päälaelleen. Niin, se salaperäinen kansio...

Tarina piti otteessaan loppuun asti, sillä oli pakko saada tietää tarinan loppuratkaisu. Se olikin hyvin yllättävä eikä turhia selitellyt - pidän ytimekkäistä lopuista. Mutta loppuratkaisu ei ollut vielä kirjan virallinen loppu, viimeinen sivu, sillä viimeisillä parillakymmenellä sivulla käytiin vielä läpi muun muassa Lauran ja Karinan kirjoituskurssin tehtävää, jota en kyllä millään meinannut jaksaa lukea. Et missaa mitään vaikket sitä lukisikaan, lässäytät vaan turhaan kirjan lopun.

Hitaan alun sekä tylsien viimeisten sivujen lisäksi kirjassa ärsytti sen kieli. Ei kokonaisuudessaan vaan ainoastaan Lauran ja Karinan repliikeissä ja ajatuksissa. Minun on hankalaa kuvitella ketään käyttämään arkipuheessaan ja päänsä sisässä sen verran runollista ja melko tekotaiteelliselta haiskahtavaa kieltä, varsinkaan 16-vuotiaan lukiolaisen, oli kuinka taiteilijasielu tahansa. Tai ehkä olen itse vain mielikuvitukseton ja tylsä! Muuten kirjat hahmot olivat kyllä uskottavia ja ihan kiinnostaviakin.

En suosittele Susitotta kovin nuorille. Parhaiten kirja varmaankin sopii yläasteikäisestä ylös päin, sillä se sisältää välillä melko voimakkaitakin tapahtumia ja tunteita. Jännittävistä tarinoista pitäville.


Seita Parkkola, Niina Repo: Susitosi
WSOY 2001, 251 s.

2.1.2011

Mary Ann Shaffer, Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville


Puijasin vähän Vuoden 2010 parhaat -tekstissäni. Listasin nimittäin top 10 -listalleni Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallisen piirin perunankuoripaistoksen ystäville, vaikken sitä saanutkaan vuoden loppuun mennessä luettua vaan uudenvuodenpäivänä. Mutta suurimman osan kirjasta luin viime vuoden puolella, joten annan itselleni anteeksi. :--)

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ei pahemmin liity ruokaan muuten kuin kirjallisen piirin nimen (ja sen syntytarinan) puolesta. Kirja kertoo toisen maailmansodan jälkeisestä elämästä Guernseylla, Kanaalisaarilla. Iso-Britannian mannerosa säästyi sodassa miehitykseltä, mutta Kanaalisaaret täyttyivät saksalaisista sotilaista ja heidän sotakalustostaan. Lontoossa asuva kolmekymppinen kirjailija, Juliet, kiinnostuu Guernseyn saaresta, sen historiasta, sota-ajasta ja tulevaisuudesta, saadessaan eräältä saarella asuvalta mieheltä kirjeen. Näin alkaa tiivis kirjeenvaihto Julietin ja saarelaisten kesken. Kirja onkin kirjoitettu kirjeromaanin muotoon, mikä tekee siitä hyvin henkilökohtaisen tuntuisen. Ihan kuin lukisi salaa muiden kirjeitä!

Olen kiinnostunut historiasta ja siksi oli erittäin mielenkiintoista lukea Kanaalisaarten kohtalosta toisen maailmansodan aikana, sillä en tiennyt kirjaa aloittaessani siitä yhtään mitään! Kirjan ihmiskohtalot ovat varmaan suurilta osin fiktiivisiä, mutta muuten historiankulku on paikkaansapitävää.

Vaikka kirjan kansi voi näyttää hieman imelältä ja hömppäkirjamaiselta, ei tämä sitä ole. Sanotaanko että kevyttä, mutta raadollista luettavaa. Kirjeromaanimuoto tekee kirjasta runollisen ja erilaisen luettavan. En itse ole tainnut koko lukuhistoriani aikana montaa kirjeromaania edes lukea. Mahtuupa kirjaan (tai pikemminkin kirjeisiin) huumoria ja romantiikkaakin sekä mielenkiintoisia hahmoja. Historiasta kiinnostuneiden lisäksi tämä sopii myös kirjallisuutta rakastaville: kirjeistä putkahtelee usein esiin eri kirjallisuusviitteitä. Muuan Oscar Wildekin on mukana tapahtumissa hyvin jännittävällä tavalla...

Hyvin suloinen ja herkullinen teos sotateemasta huolimatta!


Mary Ann Shaffer, Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, 2008)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Otava 2010, 298 s.