20.8.2016

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta


Yksiä tämän vuoden kirjallisia tavoitteitani on lukea mahdollisimman paljon Kazuo Ishiguroa, sillä kiinnostuin hänestä suuresti luettuani viime joulukuussa romaanin Ole luonani aina. En vielä tiedä, mikä on tuo "mahdollisimman paljon", mutta nyt olen lukenut ainakin kaksi teosta lisää ja kolmaskin on hollilla.

Pitkän päivän iltaa ei ole suotta kehuttu. Näennäisen pieni, mutta viisas teos ikääntyvän hovimestari Stevensin lomamatkasta ja menneisyyden muisteluista tekee vaikutuksen. On vuosi 1956 ja Darlington Hallia on tullut isännöimään amerikkalainen liikemies. Hovimestari Stevens ikään kuin kuuluu kauppaan, onhan hän palvellut talossa jo vuosia. Maailma on kuitenkin eri kuin ennen, aika on jo ajanut ohi suurista palveluskunnista, oikeastaan jo hovimestareistakin. Isännän lähtiessä Yhdysvaltoihin hän kehottaa Stevensiäkin vähän rentoutumaan, lähtemään vaikka lomamatkalle. Vähän vastahakoisesti Stevens suostuu, voisihan hän samalla käydä tervehtimässä kartanon entistä taloudenhoitajaa, neiti Kentonia, ja nähdä uusia maisemia. Matkasta muodostuu lopulta rikas katsaus Ison-Britannian, sen politiikan ja ennen kaikkea luokkayhteiskunnan muutoksiin.

Pitkän päivän ilta on haikea ja melankolinen, ehdottoman tunnelmallinen kirja. Tunnelmallisuus sopiikin hyvin tämän kirjan henkeen, arvokkaaseen herra Stevensiin ja verkkaiseen tahtiin edistyvään matkaan ja muisteluun. Vaikken myöhemmin tulisikaan muistamaan mitä tässä tarinassa tapahtui, tulen varmasti muistamaan sen tunnelman. Niin on muuten myös Ole luonani aina -romaanin suhteen, kaikista vahviten muistan siinä vallinneen hidastempoisuuden ja alakuloisuuden. Yösoittoja taas ei jättänyt mitään erityistä muistijälkeä johtuen kenties novellimuodosta. Mutta silti jo kahden romaanin perusteella voisi sanoa, että tunnelmanluojana Ishiguro on erityisen vahva.

Herra Stevens on työlleen omistautunut, oman arvonsa tunteva mies, joka määrittyy ennen kaikkea ammattinsa kautta. Mikään muu ei ole yhtä tärkeää kuin tehdä työnsä hyvin. Lukija saakin moneen otteeseen kuulla Stevensin luentoja siitä, millainen on suuri, arvokas hovimestari, ja miten asiat tulee tehdä oikeaoppisesti. Stevensin jäykkyys ja korrektius huvittavat, mutta on miehessä muutakin, lämpöä ja inhimillisyyttä, vaikkei hän niitä itse paljastakaan. Ikääntyvää hovimestaria käy ehkä vähän sääliksikin, sillä hän ei ehkä aina toiminut omaksi parhaakseen ja hänen tuntuu olevan vaikea sopeutua niin suuresti muuttuneeseen maailmaan.

Pitkän päivän ilta oli minulle kannesta kanteen hyvin nautinnollinen kirja. Sen äärellä voi vain olla ja rauhoittua, ei ole kiire minnekään, ei edes viimeiselle sivulle. Vanhan miehen roadtrip pitkin Isoa-Britanniaa ja monologi ajasta, jolloin kaikki oli paljon paremmin, voi kuulostaa tylsältä, mutta sitä se ei oikeasti ole. Eikä tarinassa tapahdu paljon ja tapahtuu silti, kokonainen muutos ajassa ja yksilössä.


––

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
(The Remains of the Day, 1989)
Suom. Helene Bützow
Tammi 1990, 283 s.

17.8.2016

Elena Ferrante: Those Who Leave And Those Who Stay


En malttanut olla pitkään poissa Elena Ferranten napolilaissarjan parista, vaan suorastaan janosin lisää. Onneksi, sillä kolmas osa Those Who Leave And Those Who Stay on tähän mennessä paras sarjan kirjoista. Ensimmäisestä osasta My Brilliant Friend kirjoitin maaliskuussa, toisesta The Story of a New Name kesäkuussa.

Kolmannessa osassa Elena ja Lila varttuvat kaksikymppisistä kolmikymppisiksi. Elämänvaihe, johon sisältyy paljon muutoksia, kuten myös Elenan ja Lilan elämässä. Elena on menestyvä kirjailija, naimisissa professorin kanssa, perustamassa perhettä, Lila taas jumissa makkaratehtaalla, lapsensa ja Enzon kanssa ankeassa pienessä asunnossa. Mutta ympärillä kuohuu, kommunistit ja fasistit ottavat yhteen, opiskelijat osoittavat mieltään, feminismi tekee tuloaan. Lila asettaa itsensä vaaraan työläisten oikeuksien puolustamiseksi, Elena tarttuu kynään, koska haluaa olla jollakin tavalla mukana siinä mitä Lila tekee.

Tässä vaiheessa Elena ja Lila eivät ole kovin paljon tekemisissä toistensa kanssa lukuunottamatta yhtä tiettyä vaihetta. Elena on tietoisesti halunnut irrottautua kotiseudustaan ja naimisiin mentyään muuttaa Firenzeen. Hän haluaa lähteä, unohtaa mistä on kotoisin, mutta Lila on ja pysyy. Mutta Lilan vuoksi Elena ei lopulta voi unohtaa, Lila vetää häntä puoleensa yhtä kovalla voimalla kuin ennenkin. Naisten välinen ystävyys on mutkikasta, mutta niin on myös molempien henkilökohtainen elämäkin. Millaisia päätöksiä he tekevät, mihin ne heidät vielä johtavat? En osaa kuvitellakaan, mitä sarjan päätösosa tuo tullessaan.

Those Who Leave And Those Who Stay on kerronnallisesti edelleen yhtä timanttia kuin aiemmatkin osat, kuinkas muutenkaan. Kerronta on raa'an rehellistä ja tarkkaa, henkilöt ja heidän ajatuksensa ja tunteensa niin todellisia. Tämä on ehdottomasti yksi niistä tekijöistä, jonka vuoksi olen koukuttunut tähän sarjaan. En muista milloin viimeksi olisin kohdannut niin hämmästyttävän totuudenmukaisia ja paljaita henkilöhahmoja. Lisäksi nuo hahmot vielä kehittyvät. Toinen koukuttavuustekijä on Ferranten taito luoda mielenkiintoinen tarina. Erityislaatuinen ystävyys yhdistettynä lähihistorialliseen italialaiseen miljööseen on herkullista luettavaa. Etenkin tässä kolmannessa osassa 1970-luvun Italian poliittinen ilmapiiri luo mielenkiintoisen taustan Elenan ja Lilan ystävyydelle. Kun jo My Brilliant Friendin kohdalla kirjoitin, että se on ehdottoman feministinen romaani, voisi tästä kolmannessa kirjasta sanoa, että se on sitä vielä enemmän, kun ajat muuttuvat feminismille otollisemmiksi.

Those Who Leave And Those Who Stay jätti minut sellaisen jännityksen valtaan, että en tiedä mitä siitä enää sanoisin. Odotan kovasti kvartetin viimeisen osan lukemista, jotta pystyn muodostamaan kokonaiskuvan koko tarinasta. Tällä hetkellä se on vielä kesken ja keskeneräisestä on vaikea sanoa mitään lopullista. Olen kuitenkin haltioissani siitä, miten tarina on tähän mennessä rakentunut ja miten se on jaksanut pitää otteessaan. Tämän kolmannen osan parissakaan en tuntenut itseäni missään vaiheessa kyllästyneeksi. Jään odottamaan viimeistä osaa suorastaan tärisevin käsin.

––

Elena Ferrante: Those Who Leave And Those Who Stay
(Storia di chi fugge e di chi resta, 2013)
Kääntänyt Ann Goldstein
Europa Editions 2014, 418 s.

15.8.2016

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga (vol. 1)


Terveisiä sairaspedistä! Perjantai-iltana kurkkukivulla alkanut flunssa on nyt jatkunut kunnon räkätaudilla ja olo on sen verran ruhtinaallinen, että päätin jäädä kotiin lepäämään. Kun sairastaa nykyään harvoin, tuntuu joka kerta siltä, että kohta kuolee, mutta eiköhän tämä tästä. Pääsin ainakin jo eroon kurkkukivusta. Tällä hetkellä olo on myös sen verran kohtalainen, että päätin yrittää purkaa vähän bloggaamattomien kirjojen jonoa. Aloitetaan helpoimmasta tapauksesta eli Brian K. Vaughanin kirjoittamasta ja Fiona Staplesin kuvittamasta Saga-sarjakuvan ensimmäisestä osasta.

Saga on tarina Maantuntumasta (Landfall) lähtöisin olevasta Alanasta ja sitä kiertävästä kuusta Kiemurasta (Wreath) kotoisin olevasta Markosta. Alana ja Marko ovat rakastavaiset, mutta pahaksi onneksi heidän maansa ovat sodassa keskenään. Siinä, että Alana ja Marko ovat karussa olevia sotilaita, vastustavat sotaa, ovat eri rotua, mutta toisiinsa rakastuneita ja saavat yhdessä vielä tyttärenkin, Hazelin, on ihan riittävästi syitä sille, miksi heitä jahdataan, miksi heidät halutaan saada kiinni, elävinä tai kuolleina. Ja niitä jahtaajia riittääkin, samoin kaikenlaisia vaaroja pariskunnan pyrkiessä pois sen hetkiseltä planeetaltaan.

Alkaessani lukemaan Sagan ensimmäistä kirjaa en tiennyt siitä juuri mitään. Olin kuullut sarjakuvasta paljon kehuja, mutta minulla ei ollut mitään hajua mistä se oikeastaan edes kertoo. Kun tarina sitten käynnistyi aika rajulla, mutta luultavasti varsin todenmukaisella kohtauksella Hazelin syntymästä ("Paskannanko minä? Tuntuu kuin paskantaisin!"), olin, että ohoh, että tällainen aloitus! Ei siinä mitään, ei minua rajumpi kielenkäyttö tai tapahtumat haittaa ja itse asiassa parempi vain, ettei sievistellä. Jos siis ruma kieli, alastomuus, veren lentäminen, väkivaltainen kuoleminen ynnä muut vastaavat tekijät häiritsevät joko kielellisellä tai visuaalisella tasolla, niin Saga voi siinä tapauksessa olla vähän liian raju tapaus.


Ainakaan vielä tässä ensimmäisessä kirjassa tarina ei lupaa hirveän paljon. Maailma on pullollaan tarinoita toisiinsa rakastuneista, muun maailman mielestä toisilleen varsin huonosti sopivista henkilöistä, jotka joutuvat pakenemaan vainoamisen takia. Pääparin hauska ironia ja keskinäiset vaikeudet tuovat toki erilaisuuspisteitä, mutta muuten tarina vaikuttaa ensimmäisen kirjan perusteella aika peruskauralta. Hienosti piirretty avaruusympäristö ja jännittävän mielikuvitukselliset hahmot eivät nekään tehneet tarinasta erityisen erilaista ja erottuvaa, vaikka ne muuten ihastuttivatkin. Kiehtovinta tässä ensimmäisessä kirjassa onkin juuri Staplesin piirrosjälki, joka istuu tarinaan mainiosti.

En tietenkään vielä tiedä, miten tarina jatkuu, mutta ihan hirveän suurta hinkua seuraavan kirjan pariin en koe, vaikka sen varmasti joskus vielä luenkin. Tekisi mieli lukea seuraavat osat englanniksi, sillä minusta suomennos ei ole kovin onnistunut. Paikkojen nimet kuulostavat vähän kököiltä, samoin monet repliikeistä. Ja voi vitsit, miten pientä fontti välillä on (mikä ei varmastikaan ole suomennoksesta johtuvaa)! Jouduin välillä tuomaan kirjan melkein nenääni kiinni, että näkisin, mitä missäkin sanotaan.

Kaiken kaikkiaan Saga oli kuitenkin ihan positiivinen uusi tuttavuus ja täytyy joskus tulevaisuudessa kokeilla, mihin se vielä johtaa. Ehkä seuraavien kirjojen myötä tarina muuttuu kiinnostavammaksi ja moniulotteisemmaksi.


––

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga (vol. 1)
(Saga vol. 1, 2012)
Suom. Antti Koivumäki
Like 2014, 166 s.

7.8.2016

Margaret Atwood: MaddAddam


People need such stories, Pilar said once, because however dark, a darkness with voices in it is better than a silent void.

Sain viikko pari sitten päätökseen Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian samannimisen (suom. Uusi maa, 2015) viimeisen osan. Huh ja vau, miten hieno elämys!

Kun trilogian kaksi ensimmäistä osaa, Oryx and Crake ja The Year of the Flood, kertovat samanaikaisista tapahtumista, mutta eri henkilöhahmojen näkökulmista, MaddAddamissa tarina jatkuu, aika menee eteenpäin. Kertoja on pääasiassa Toby, edellisestä osasta tuttu Herran tarhurien jäsen, joka on löytänyt muiden henkiin jääneiden tarhureiden ja Craken palveluksessa olleiden henkilöiden luokse, jotka asuvat yhdessä pienessä yhteisössä. Myös Craken luomat geenimanipuloidut, ihmisen kaltaiset olennot ovat siellä, turvallisuussyistä. Miten pieni yhteisö selviää heitä kohtaavista vaaroista? Miten sujuu yhteiselo crakelaisten kanssa? Voiko ihmiskunta selvitä uudessa maailmassa?

Alkuun vaikuttaa, että MaddAddam hajoaa heti käsiin. Tobyn ikävä Zebiä ja Zebin menneisyys hallitsevat tarinaa monta kymmentä ensimmäistä sivua ja mietin, että tätäkö tämä koko trilogian loppu on. Onneksi tarina lopulta laajenee ja kasvaa, koskettaa muitakin kuin Tobya ja Zebiä.

Odotin, että MaddAddamissa tapahtuisi jotain enemmän, mutta se on itse asiassa melko hidas ja hiljainen päätös trilogialle. Vasta tarinan loppupuolella tapahtuu enemmän ja tuo loppu onkin koskettava ja todella loistava, kenties paras mahdollinen lopetus kaikelle. Eikä se hitaus ja hiljaisuus haitannut, vaikka odotinkin toisenlaista, sillä kahdessa ensimmäisessä osassa on ihan tarpeeksi tapahtumia ja taustoittamista.

Tylsähkön alun lisäksi ainoa asia, joka minua päätösosassa jäi kaivelemaan, on Jimmy-the-Snowmanin roolin vähäisyys. Ensimmäisen osan perusteella odotin hänen olevan koko trilogiassa suuremmassa osassa, mutta niin ei lopulta käynytkään. Toby ei ole minusta yhtä mielenkiintoinen kertoja kuin Jimmy, joka kuitenkin tunsi Craken ja Oryxin, joten harmi, että trilogia tuntui kietoutuvan lopulta pitkälti Tobyn ympärille.

MaddAddam-trilogia antoi kokonaisuudessaan paljon. Se herätti paljon ajatuksia ja erilaisia tuntemuksia, nauratti ja itketti. Lisäksi se luo Atwoodista kuvan älyttömän taitavana kirjailijana ja älykkäänä ihmisenä.


––

Margaret Atwood: MaddAddam
Bloomsbury 2013, 390 s.

30.7.2016

Giovanni Boccaccio: Decamerone


Joku ehkä vielä muistaa, että kerroin Sofokleen Kuningas Oidipusta käsittelevän postaukseni yhteydessä lukevani lähiaikoina pari vanhaa klassikkoa kirjallisuudenhistorian kurssille. Lähiajat on vähän häilyvä käsite, sillä vasta nyt vuorossa on toinen tuolle kurssille luettavista kirjoista. Ne kaksi muuta, Cervantesin Don Quijote ja Voltairen Candide, odottelevat vielä vuoroaan. En ehtinytkään keväällä tenttiä kyseistä kurssia, mutta teen sen elokuun lopulla, joten ne ainakin ovat tulossa lähiaikoina. Ehkä. Toivon kyllä vihdoinkin tekeväni sen tentin, niin monta kertaa olen sitä lykännyt!

Giovanni Boccaccion (1313–1375) Decamerone lienee monelle tuttu teos, vaikka en tiedä onko kovin moni jaksanut lukea sitä koskaan kannesta kanteen. Minunkin olisi pitänyt lukea siitä vain kehyskertomus ja yhdeksäs päivä, mutta kun kerran koko kirja oli käsissäni, päätin jossain mielenhäiriössä lukea sen kokonaan. Hei, nehän ovat novelleja, nehän lukee nopeasti! Joo ei.

Decamerone alkaa siitä, kun vuonna 1348 kymmenen nuorta firenzeläistä, seitsemän naista ja kolme miestä, päättävät lähteä maaseudulle pakoon Firenzeä riivaavaa ruttoa. Maaseudulla kierrellessään he päättävät viihdyttää toisiaan kertomalla kahden viikon ajan kymmenen tarinaa päivässä. Pari vapaapäivääkin täytyy viettää, joten matkan aikana kerrottuja tarinoita kertyy yhteensä sata. Tästä kirjan nimi, Decamerone.

Luultavasti vuosien 1350–1353 aikana kirjoitettu Decamerone on novellin, ennen kaikkea juoninovellin, esi-isä. Boccaccio kehitti juoninovellin peruskaavan (juonellinen tarina, selkeästi erottuva käännekohta, suljettu loppu), jota on käytetty Decameronesta lähtien. Boccaccio myös hylkäsi vertauskuvallisuuden ja vakiinnutti suorasanaisen kerronnan italiankieliseen kirjallisuuteen. Hänen tarkoituksenaan olikin jäljitellä elämää sellaisena kuin ihmiset sen kokevat. Tässä näen syyn siihen, miksi Decameronea edelleen pidetään arvossa. Novelleista suurin osa ammentaa antiikin tarinoista, kansantarinoista tai tositapahtumista eli ne eivät suinkaan ole täysin Boccaccion omaa mielikuvituksen tuotetta. Ne ovat myös jatkaneet kulkuaan ajassa eteenpäin, sillä monet Boccaccion jälkeiset kirjailijat, kuten vaikkapa Shakespeare, ovat jäljitelleet niitä.

Decamerone vaikuttaa alkuun varsin kivalta tapaukselta. Novellit ovat todellakin hyvin juonellisia ja Ilmari Lahden ja Vilho Hokkasen suomennos mukavan sujuvaa luettavaa. Lähtökohdat olivat siis hyvät ja ehkä siksi ajattelinkin varsin optimistisesti lukevani koko kirjan, koska eihän siihen kauaa mene. No, meni neljä kuukautta. Jos minulla ei olisi alkanut olla jo vähän kiire päästä siihen yhdeksänteen päivään asti, olisin voinut lukea kirjan loppuun tahtiin yksi Decameronen päivä per vuosi. Novellit ovat nimittäin hyvin samankaltaisia keskenään, mikä kävi todella puuduttavaksi jopa neljän kuukauden aikana. Niiden aiheissa on näennäistä vaihtelua, sillä kehyskertomuksen nuoret valitsevat jokaiselle päivälle joukostaan kuningattaren tai kuninkaan, joka saa päättää päivän kertomusten aiheen, mutta silti samat jutut toistuvat pitkälti päivästä ja kertomuksesta toiseen. Myös kehyskertomuksen seurueen päivät ovat kaikki lähes täysin identtisiä: kävelyretkiä, syömistä, kertomuksia, uuden kuningattaren/kuninkaan valinta, tanssia ja laulua.

Puuduttavuutta vain lisää se, että novellien henkilöhahmot ovat kuin samasta puusta veistettyjä: pettäviä aviomiehiä, pettäviä vaimoja, rakastuneita ja kotoaan karkaavia tyttäriä, uljaita ritareita, ahneita munkkeja, irstaita pappeja ja niin edelleen. Etenkin jälkimmäisten olemusta selittää Boccaccion uskontoon ja pappien yhteiskunnalliseen asemaan kohdistama kritiikki, mutta kun jokainen vastaantuleva uskonmies on irstas ja ahne, alkaahan se vähän nyppiä. Novellien naiset taas on kuvattu vähän häiritsevällä tavalla, vaikka toki ymmärrän, että maailma oli hieman erilainen 1300-luvulla. He ovat aikaansa nähden varsin uskaliaita, kekseliäitä ja ennen kaikkea seksuaalisesti halukkaita, mikä oli varmaan silloisille lukijoille shokeeraavaa, mutta samalla täysin miesten alistamia. Kirjassa on monta kertomusta, joissa naiset antautuvat miehille jostain velvollisuudentunnosta tai joissa heitä pahoinpidellään, jopa raiskataan. Kyllä, eri aika, eri maailma, mutta eivät nuo asiat tehneet lukemisesta yhtään sen mukavampaa. Novellien rohkeuden ja eroottisuuden (lemmenseikkailuja todellakin riittää, mikä kertoo hyvin siitä, mistä ihmiset ovat aina olleet kiinnostuneita) takia kirja on ollut aikanaan paheksuttu, jopa sensuroitu. Nykypäivän lukijaa kertomusten eroottisuus lähinnä huvittaa jos väsymykseltään jaksaa edes nauraa.

Decamerone oli siis kaukana lukuelämyksestä. Juonien, teemojen, aiheiden, henkilöhahmojen ja kehyskertomuksen tapahtumien toisteisuus alkaa hyvin pian tuntua puuduttavalta ja omakin olo ontolta. Nyt ymmärrän, miksi kurssin vaatimuksenakin on vain kehyskertomus ja yhdeksäs päivä, sillä hulluahan se olisi lukea koko kirja. Eipä tästä voi siis syyttää kuin itseään. En myöskään usko, että Decameronen kannesta kanteen lukemisella kannattaa edes kehuskella.

Muissa blogeissa, yhtä ihastuneina: Morren maailma ja 100 kirjaa.

––

Giovanni Boccaccio: Decamerone
(Decamerone, n. 1350–1353)
Suom. Ilmari Lahti & Vilho Hokkanen
Tammi 1999, 589 s.