21.9.2016

Emma Cline: Tytöt


Emma Clinen esikoisromaani Tytöt on ollut kesän hitti maailmalla ja se saatiin myös suomeksi pikavauhtia loppukesästä. Kaijamari Sivillin suomennos onkin hyvin laadukas. Kohun myötä kiinnostuin kirjasta itsekin.

Vuoden 1969 kesä Kaliforniassa on kuuma. Neljätoistavuotiaalla Eviellä on tylsää, sillä hänen vanhempansa ovat juuri eronneet ja hän on riitaantunut parhaan ystävänsä kanssa. Edessä on pitkä, yksinäinen kesä ennen sisäoppilaitokseen lähtöä. Eräänä päivänä Evie kohtaa puistossa häntä itseään hieman vanhemman hippityttö Suzannen ja lumoutuu. He kohtaavat uudelleen ja tuo kohtaaminen johdattaa Evien kaupungin laitamilla sijaitsevaan kommuuniin, jota johtaa karismaattinen Russell. Kesä kuluu kommuunin maatilalla hengaten, mutta sitten totuus idyllin taustalla alkaa valjeta kammottavalla tavalla. Niin kammottavalla, että se vaikuttaa Evieen hänen loppuelämänsä ajan.

Tytöt on saanut inspiraationsa Charles Mansonin johtamasta kultista. Tai sanotaanko, että vähän enemmänkin kuin inspiraatiota, sillä Tyttöjen tapahtumat osuvat hyvin yhteen Charles Mansonin "perheen" tekemisien kanssa. Se oli minulle romaanin suurin ongelma, sillä Charles Mansonin johtama kultti ja kaikki siihen liittyvät tapahtumat olivat minulle ennestään hyvin tuttuja. Tyttöjä lukiessa tuli sellainen olo, että tarina on lähes täysin sama kuin Charles Mansonin kultin kohdalla; tapahtuma-aika on sama, paikka on sama, teot ovat oikeastaan samat, mutta nimet vain ovat erit. Toki näin on varmasti ollut tarkoituskin, se on vain romaanin kehys, jonka ei ole tarkoituskaan olla pääosassa, vaan pääosassa ovat Evie ja Suzanne, heidän välisensä ystävyys.

Silti Russellin johtaman kommuunin toiminta on toinen pääosan esittäjistä. Tytöt kuvaa kyllä hienosti ja aidonoloisesti myös tyttöjen välistä ystävyyttä, valtaa, nuoruutta ja ylipäänsä tyttöyttä, mutta lopulta aika ohuenlaisesti. Näissä teemoissa olisi ollut runsaastikin potentiaalia, joka jää nyt käyttämättä. Siksi koin, että romaanin fokus on yhtälailla ellei jopa vähän enemmän juuri kommuunin toiminnassa, ja koska se on lähes identtinen Charles Mansonin johtaman kultin kanssa, en kokenut Tyttöjä niin kiinnostavana kuin alkuun odotin. En osaa sanoa, miltä romaani olisi tuntunut, jos se olisi tehnyt selkeän eron Charles Mansoniin, sijoittunut toiseen aikaan, paikkaan ja tapahtumiin. Kenties paremmalta, mutta silloin myös muiden asioiden olisi pitänyt olla kunnossa.

Romaanin kaksi aikatasoa jää myös vähän turhan oloiseksi ratkaisuksi. Nykypäivän ja menneisyyden Evieiden välille ei synny kunnon sidettä. Ehkä romaani olisi voinut sijoittua vain menneisyyteen.

Kaikesta kritiikistä huolimatta Tytöt on sujuva ja kiinnostava romaani. Odotukseni vain olivat erit. Luulen, että olisin voinut nauttia siitä enemmän, jos olisin voinut olla vertaamatta sen tapahtumia jatkuvasti Charles Mansonin kultin tekemisiin ja jos tyttöjen välinen ystävyys ja tyttöys olisivat olleet teemoina vahvempia.


––

Emma Cline: Tytöt
(The Girls, 2016)
Suom. Kaijamari Sivill
Otava 2016, 297 s.

18.9.2016

Voltaire: Candide


Siitä on jo hetki, kun luin Voltairen (1694–1778) Candiden (1759). Luin sen viimeisenä kirjallisuushistorian tenttiini, sillä se oli kurssille valitsemistani kirjoista tuorein, 1700-luvun valistusajan tuotos. Kirjallisuushistorian kurssin ansiosta olen nyt päässyt tutustumaan kirjallisuuden klassikoihin aina antiikin Kreikasta keskiaikaan, uuden ajan alkuun ja valistukseen asti, mikä on ollut samanaikaisesti raskasta ja palkitsevaa. Suunnitelmissani oli jatkaa vielä eteenpäin kurssin toisen osan myötä, mutta näyttää siltä, etten jatkakaan, sillä haluan nyt keskittyä gradun tekoon ja valmistua. Opinnoistani ei nimittäin puutu enää juuri muuta ja koska gradu on pakollinen, mutta kirjallisuuden opinnot eivät, painaa ensimmäinen vaakakupissa enemmän. Mutta eihän sitä koskaan tiedä jos vaikka valmistumiseni jälkeen innostuisin täydentämään opintojani. Silloin kyllä mielelläni tekisin kirjallisuuden opinnot loppuun asti.

Mutta takaisin Voltairen Candideen. Siinä nuori ja hyväuskoinen mies nimeltään Candide joutuu jättämään kotinsa ja lähtemään maailmalle. Pangloss, Candiden saksalainen opettaja, on paukuttanut nuoren miehen päähän yltiöoptimistisen ideologiansa siitä, että maailmamme on paras mahdollinen maailma, ja Candiden on vaikea ajatella toisin, vaikka hän kohtaa reissuillaan jatkuvia vastoinkäymisiä, pahoja ihmisiä ja kaikenlaisia kammottavia näkyjä. Visiitti Eldoradoon, utopiaan, jossa kaikki on hyvin, ei sekään riitä aukaisemaan Candiden sinisiä silmiä. Romaani päättyykin ironiseen lopetukseen: "Tehkäämme työtä viisastelematta, sanoi Martin; se on ainoa keino saada elämä siedettäväksi."

Candide on pureva satiiri optimistisen kehitysuskon ajattelua vastaan. Saksalainen metafyysikko Leibniz uskoi aivan kuten Candiden opettaja Panglosskin, että maailmamme on paras mahdollinen maailma; se on valmis sellaisena kuin se nyt on ja kaikki kehitys ja muutos on paheksuttavaa. Voltaire vastusti tällaista ajattelua. Hän uskoi, että maailmasta voidaan tehdä parempi paikka yksinkertaisesti käyttämällä järkeä ja toimimalla epäkohtia vastaan sen sijaan, että ummistaisimme vain silmämme ja luottaisimme sokeasti uskoomme. Sanomansa puolesta Candide onkin yhä hyvin ajankohtainen teos ja valitettavasti se ei taida vanheta koskaan.

Candiden lukee nopeasti, mutta se on silti täynnä painavaa asiaa. Tuon asian kaiveleminen voi vain olla hidasta, sillä se on piilotettu allegorioiden ja ironisen retoriikan taakse. Voltaire pilailee esimerkiksi niin uskonnon, teologien, hallinnon, armeijan, filosofien ja filosofien kustannuksella, ja tekee sen ironian keinoin niin, että koko ajan sanotaan jotain muuta kuin mitä paljastetaan. Candide ei minusta kuitenkaan ole mitenkään vaikea tai raskas luettava, mutta se voi vaatia parikin lukukertaa ennen kuin kaikki sen eri puolet ja vivahteet paljastuvat. Satiiri on myös vaikea laji, mutta sitäkin palkitsevampi kun sitä alkaa ymmärtää.

Voltairesta ei kenties tullut uutta lempikirjailijaani eikä Candidesta lempikirjaani, mutta positiivisen puolelle jäätiin. Candide oli lopulta myös suosikkini kaikista neljästä klassikosta, jotka minun täytyi kirjallisuushistorian tenttiä varten lukea.


––

Voltaire: Candide
(Candide, 1759)
Suom. J. A. Hollo
Tammi 1998, 135 s.

15.9.2016

National Book Award for Fiction 2016: pitkälista


Toisen tämän syksyn merkittävän kirjallisuuspalkinnon eli amerikkalaisen National Book Awardin pitkälistat on julkistettu. Viimevuotiseen tapaan katsastan täällä blogissani läpi vain romaani-kategorian ehdokkaat. Muiden kategorioiden eli parhaan lasten- ja nuortenkirjan, runoteoksen ja tietokirjan pitkälistat on myös julkaistu ja löydät ne kaikki täältä.

Ehdolla National Book Awardin saajiksi ovat seuraavat kymmenen romaania:


Chris Bachelder: The Throwback Special

Joka vuosi 22 miestä kokoontuu yhteen yhä uudelleen ja uudelleen esittämään vuoden 1985 pelatun karmean jalkapallomatsin. He katsovat yhdessä tuon vanhan ottelun, valitsevat roolinsa ja pukeutuvat sen mukaisesti. Jalkapallo on kuitenkin vain kehys, jonka ympärille varsinainen tarina mieheydestä ja sen eri osasista rakentuu.


Garth Greenwell: What Belongs to You

Poikkeuksellisen lämpimänä lokakuun päivänä Bulgariaan muuttanut amerikkalainen opettaja, tarinan kertoja, menee Sofian National Palace of Culture -kongressi- ja messukeskuksen miestenvessaan. Vessa on paikka, jonne miehet kokoontuvat harrastaakseen keskenään seksiä. Siellä kertoja tapaa Mitkon, miesprostituoidun, ja rakastuu. Mutta onko rakkaus molemminpuolista? Entä millaisia synkkiä muistoja kertoja kantaa mukanaan?


Adam Haslett: Imagine Me Gone

1960-luvun Lontoossa Margaret on vaikean päätöksen edessä. Margaretin kihlattu John joutuu sairaalaan masennuksen vuoksi eikä Margaret tiedä, jäisikö hän suhteeseen ja auttaisi Johnia vai lähtisikö. Hän päättää jäädä. Pari menee naimisiin ja saa kolme lasta, mutta isän sairaus jää. Myös pariskunnan lasten elämä tulee pyörimään pitkälti isän sairauden ympärillä, etenkin kun heidän vanhin poikansa sairastuu itsekin.


Paulette Jiles: News of the World

Kapteeni Kidd matkustelee Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisen ajan Texasissa lukemassa ihmisille uutisia, kertomassa muun maailman tapahtumista. Matkallaan hän kohtaa henkilön, joka pyytää häntä toimittamaan kuusivuotiaana kiowa-intiaanien toimesta kaapatun tytön tätinsä ja setänsä, ainoiden elossa olevien sukulaistensa luokse. Nyt tyttö on kymmenen ja haluaisi vain takaisin oman heimonsa pariin. Kiddin ja tytön välille syntyy ainutlaatuinen ystävyys.


Karan Mahajan: The Association of Small Bombs

Hindupariskunta menettää kaksi poikaansa autopommi-iskussa delhiläisellä torilla. Poikien naapuri Mansoor oli heidän kanssaan ja loukkaantuu pahoin. Millaisia vaikutuksia tuolla sattumanvaraisella pommi-iskulla on uhreille, uhrien perheille ja terroristeille itselleen?


Elizabeth McKenzie: The Portable Veblen

Veblen on nainen, joka puhuu oravien kanssa ja suutelee kukkia. Hän on juuri kihlautunut neurologina työskentelevän Paulin kanssa, mutta molempien perheet ja muut ongelmat koettelevat suhdetta. Mihin perheemme päättyvät, mistä alamme me?


Lydia Millet: Sweet Lamb of Heaven

Anna ja hänen kuusivuotias tyttärensä ovat oudossa mainelaisessa motellissa piilossa Annan miestä Nediä. Anna on päättänyt jättää miehensä, joka ei ole ollut pätkääkään kiinnostunut perheestään. Nyt Ned on kuitenkin pyrkimässä mukaan politiikkaan, hän haluaa perheensä rinnalleen hinnalla millä hyvänsä. Samalla kun Ned pyrkii löytämään perheensä, motellissa tapahtuu kummia ja Annan tyttärensä syntymän jälkeen kuulemilla äänillä on niilläkin jokin merkityksensä.


Brad Watson: Miss Jane

Miss Jane on tarina 1900-luvun alussa syntyneestä Jane-nimisestä tytöstä. Hänen synnytyselimensä ovat olleet syntymästä asti epämuodostuneet, joten hän ei voi koskaan olla yhdynnässä tai saada lapsia ja hänellä tulee aina olemaan pidätysvaikeuksia. Vamma tekee Janesta ulkopuolisen, hän ei voi käydä koulua eikä muodostaa "normaaleja" ystävyyssuhteita. Synnytyksessä avustaneessa tohtori Thompsonista tulee kuitenkin Janelle tärkeä hahmo, jonka avulla hän oppii nauttimaan elämästään.


Colson Whitehead: The Underground Railroad

Cora on orjana Randallin plantaasilla 1800-luvun alun Yhdysvalloissa. Niin on ollut hänen äitinsä ja isoäitinsäkin. Plantaasin uusi tulokas Caesar ehdottaa eräänä päivänä Coralle pakenemista plantaasilta ja lopulta Cora suostuu, vaaroista huolimatta. Randall lähettää orjanmetsästäjän heidän peräänsä ja niin alkaa parin vaaroja täynnä oleva matka pitkin Yhdysvaltoja. Saavuttavatko he lopulta vapauden?


Jacqueline Woodson: Another Brooklyn

August palaa parinkymmenen vuoden jälkeen kotiinsa Brooklyniin hautamaan isänsä ja tapaamaan lapsuudenystäväänsä. Vanhat muistot tulvivat Augustin mieleen: naapuruston kadut, millaista oli olla tumma tyttö 1970-luvun Brooklynissa.

––

Huh, varsin mielenkiintoinen ja monipuolinen kymmenikkö! Vain pari entuudestaan tuttua kirjaa, Adam Haslettin Imagine Me Gone (lukulistalla), Elizabeth McKenzien The Portable Veblen (oli myös viime keväänä Baileys-ehdokkaana) ja Colson Whiteheadin The Underground Raildroad (tästä on kohistu jo paljon). Loput ovat minulle aivan uusia tuttavuuksia. Suurin osa ehdokkaista on ehdolla ensimmäistä kertaa, aiemmin NBA-ehdokkaina ovat olleet Adam Haslett, Brad Watson ja Jacqueline Woodson (jälkimmäinen parhaan lasten- ja nuortenkirjan kategoriassa).

Pitkälistan kiinnostavimmat ovat minusta Garth Greenwellin What Belongs to You, Adam Haslettin Imagine Me Gone, Elizabeth McKenzien The Portable Veblen ja Brad Watsonin Miss Jane nyt ainakin. Toivottavasti ainakin osa näistä pääsisi mukaan lyhytlistalle. Jännä muuten, että tänä vuonna mukaan ei päässyt yhtäkään novellikokoelmaa. Viime vuonna niitä oli peräti kolme ja voittajakin, Adam Johnsonin Fortune Smiles, on hieno kokoelma novelleja.

Herättääkö ehdokkaat mielenkiintoa?

Lyhytlista julkaistaan 13. lokakuuta ja palkinnon voittaja 16. marraskuuta.

National Book Award on merkittävä amerikkalainen kirjapalkinto, joka on perustettu vuonna 1950. Se jaetaan vuosittain amerikkalaiselle kirjalle neljässä eri kategoriassa.

13.9.2016

The Man Booker Prize 2016: lyhytlista


Man Bookerin heinäkuussa julkistettu pitkälista on tänään supistunut kuusi teosta käsittäväksi lyhytlistaksi. Tuolloin heinäkuussa veikkasin, mitkä teokset pääsisivät lyhytlistalle ja aika hyvin meni, neljä kuudesta meni oikein. Yksi minusta aika yllättävä valinta listalle päätyi, arvaatko mikä?

Man Booker 2016 lyhytlista:


Paul Beatty: The Sellout

Satiiri miehestä, jota syytetään oikeudessa orjuuden uudelleenkäynnistämisestä hänen kotikaupungissaan Dickensissä, Kaliforniassa. Ai niin, mies on muuten musta.


Deborah Levy: Hot Milk

Äiti ja tytär saapuvat pieneen espanjalaiseen kylään yrittääkseen löytää parannuskeinon äidin selittämättömään halvaukseen. Romaani seksuaalisuudesta, feminiinisyydestä ja äiti–tytär-suhteesta.


Graeme Macrae Burnet: His Bloody Project

Kuvitteellisen Roderick Macraen kertoma tarina oikeudenkäynnistä, jossa häntä syytetään kolmen ihmisen murhasta vuonna 1869. Ja hän myöntää kaiken, mutta miksi?


Ottessa Moshfegh: Eileen

1960-luvulla poikien vankilassa sihteerinä työskentelevä ja jollakin tavalla häiriintynyt Eileen yrittää pärjätä raskaan työnsä ja alkoholisti-isänsä kanssa. Lopulta hän ajautuu keskelle hyvin outoa rikosta.


David Szalay: All That Man Is

Yhdeksän eri ikäistä ja eri puolilla maailmaa olevaa miestä, kaikki poissa kotoa. Yhdeksän tarinaa, jotka yhdistävät heidät toisiinsa.


Madeleine Thien: Do Not Say We Have Nothing

Nuoren Ai-Ming-nimisen naisen kertoma tarina vallankumouksen ajan Kiinasta, perheestä, rakkaudesta, menettämisestä ja surusta.

––

Aivan, Graeme Macrae Burnetin His Bloody Project oli minusta aika yllättävä valinta, sillä se vaikuttaa jotenkin kepeämmältä kuin nämä muut, ei sellaiselta perus "palkintokirjalta", mitä se ikinä sitten tarkoittaakin, mutta tiedätte ehkä mielikuvan. Muut listalle päässeet eivät sitten niin yllättäneetkään. David Szalayn All That Man Is oli Burnetin kirjan lisäksi ainoa, jota en veikannut mukaan lyhytlistalle, mutta sekin tuo kyllä hyvin monipuolisuutta ehdokkaiden joukkoon.

Heti pitkälistan julkaisun jälkeen minulla oli sellainen kutina, että Paul Beattyn The Sellout tulee olemaan se voittaja ja tunne on yhä sama. Se olkoot siis veikkaukseni. Man Booker -palkinnon voittaja julkistetaan 25. lokakuuta, joten jäämme vielä jännittämään.

Täältä löydät vielä tuomariston kommentteja lyhytlistasta.

Mitä kirjaa sinä veikkaat voittajaksi?

12.9.2016

Maja Lunde: Mehiläisten historia


Siitä on jo tovi, kun sain luettua loppuun norjalaisen Maja Lunden palkitun teoksen Mehiläisten historia, ja siitä kirjoittaminen tänne on ollut vähän työn ja tuskan takana. Romaani jätti nimittäin aika ristiriitaiset fiilikset enkä vieläkään ole oikein varma, mitä olen siitä mieltä. Ihan odotuksieni mukainen se ei kuitenkaan ollut, sen osaan sanoa.

Mehiläisten historia kattaa pitkän ajanjakson aina vuodesta 1852 kuvitteelliseen vuoteen 2098 asti. 1800-luvun puolivälin Englannissa elävä suurperheen isä William on kadottanut elämänsä tarkoituksen. Se löytyy uudelleen, kun hän ryhtyy kasvattamaan ja tutkimaan mehiläisiä. Vuonna 2007 amerikkalainen mehiläistarhaaja George huomaa, ettei hänen työlleen ole jatkajaa. Itse mehiläistarhauskin on vaakalaudalla, sillä mehiläiskuolemien aalto pyyhkii yli maailman. Vuoden 2098 Kiinassa nainen nimeltä Tao kiipeilee hedelmäpuissa pölyttämässä niitä käsin, sillä mehiläisiä ei enää ole. Sitten Taon pieni poika katoaa.

Kolmen eri ajassa elävän ihmisen tarinat kietoutuvat toisiinsa spiraalimaisesti, mutta valitettavan löyhästi. Tuntuu siltä, että tarinan kehyksenä toimivat mehiläiset ovat vain sitomassa eri ihmisiä toisiinsa, niillä ei ole sen suurempaa merkitystä, vaikka pitäisi olla, ja mehiläiset ovat vain helppo väline, niiden merkitykseen ei oikeasti paneuduta. Näiltä osin romaani on suuri pettymys.

Mehiläisten historia ei myöskään ole mitenkään yllätyksellinen. Taon pojan katoaminen vie kyllä hyvin romaania eteenpäin ja kiinnostaa, mutta aika pian lukijalle käy selväksi, mitä on tapahtunut ja mitä tulee tapahtumaan. Romaanin kolme eri tarinalinjaa (näkökulmat vaihtelevat luvuittain) olivat minulle sikäli vähän ongelmallisia, että aluksi huomasin odottavani, että pääsen jälleen seuraamaan, mitä Taolle tapahtuu muiden jäädessä epäkiinnostavammiksi, mutta loppua kohden seurasin ennemmin Williamin ja Georgen tarinoiden etenemistä. Romaani olisi ehkä ollut kiinnostavampi, jos se oli keskittynyt vain yhteen heistä, vaikkei se olisikaan ollut enää sama, mehiläisten historia (vaikka oliko se sitä nytkään?).

Jokin taika romaanissa kuitenkin oli, että jaksoin lukea sen loppuun asti. Ehkä se oli alkuun Tao tai ylipäänsä kiinnostavat henkilöhahmot ja lupaus jostain suuremmasta, joka särkyi vasta lopussa. Erilaisten perheiden ja näiden kohtaloiden kuvaajana Mehiläisten historia myös toimii. Lunde kirjoittaa sujuvasti, tekstiä jota on helppo ahmia, mutta silti vähän etäisesti. Joitain puutteitakin siinä on, esimerkiksi dystopiakuvaus olisi kaivannut lisää uskottavuutta ja lapaluut olivat ärsyttävästi aina solisluut (en tiedä, onko se Lunden vai suomentajan moka).

Harmi, ettei Mehiläisten historia lunastanut odotuksiani. Merkittävästä aiheesta olisi ollut aineksia vaikka ja mihin.

Muissa blogeissa: Mitä luimme kerran ja Lumiomena.

––

Maja Lunde: Mehiläisten historia
(Bienes historie, 2015)
Suom. Katriina Huttunen
Tammi 2016, 431 s.