20.3.2017

Leena Krohn: Unelmakuolema


Hän lauloi niille, jotka aamulla heräisivät, niille, jotka pian ummistaisivat silmänsä viimeisen kerran ja niillekin, jotka olivat jo vainajia, joista veri oli laskettu pois ja jotka odottivat toista tilaisuutta nestemäisessä typessä, titaaniarkuissaan.

Anestesialääkäri Lucia on töissä sekä Unelmakuolemassa, Pakastamossa että kaupunginsairaalassa. Kaupunginsairaalassa hän nukuttaa leikkaukseen meneviä tai onnettomuuksissa olleita potilaita. Pakastamo taas on nimitys kryoniikkalaitokselle, jossa vainajat syväjäädytetään ja herätetään jälleen, kun aika on oikea. Unelmakuolema on oikeastaan Pakastamon vastakohta. Se tarjoaa terveille ihmisille apukeinon omaehtoiseen, mahdollisimman miellyttävään ja lopulliseen kuolemaan, maksua vastaan. Siellä Lucia on yksi niistä, jotka päättävät, myönnetäänkö hakijalle unelmakuolema vai ei. Toisten väliaikaisesta tai pysyvästä nukuttamisesta vastuussa oleva Lucia ei kuitenkaan pysty itse nukkumaan ja viettää yönsä isoisoisänsä yöpäiväkirjaa lukien.

Lucian ympärille tiivistyy pieni ihmisverkko. Äänitarkkailijana työskentelevä Totti alkaa kuulla ääniä, joita muut eivät kuule. Elämästä syrjäytynyt, häirikkönuori Kassu liittyy työpaikkoja sabotoivaan maanalaiseen iskuryhmään. Lucian edesmenneen ystävättären poika Nara kokee jotain järkyttävää ja alkaa haaveilla elämästä kasvina. Samalla kaupunkilaisia on alkanut askarruttaa outo valoilmiö, se on kuin jokin valoa hohtava kimalainen, jonka nähdään liikkuvan ympäri kaupunkia.

Olen ollut viime aikoina hieman voimaton ja allapäin. Ehkä juuri siksi päädyin lukemaan Leena Krohnin Unelmakuolemaa. Romaanin teemat eivät ole sieltä piristävimmästä päästä, mutta Krohnin kirjaan tarttumalla tiedän aina saavani hyvää ja laadukasta. Sellaista, jota jaksan lukea, vaikka kuinka ottaisi päähän, suruttaisi tai väsyttäisi. Krohnin kirjat ovat minulle ehkä eräänlaisia lohtukirjoja, vaikkeivät ne sieltä helpoimmasta päästä olekaan.

Unelmakuolema on suoraviivaisempi ja helpommin lähestyttävä kuin moni muu aiemmin lukemani Krohnin kirja, vaikka siinäkin on asioita, jotka jäävät askarruttamaan lukijansa mieltä. Krohnilla on taito luoda hyvin omintakeinen miljöö, joka on samalla hyvin tuttu, mutta silti vähän vino. Unelmakuoleman kaupunki ja sen asukkaat paljastuvat kummallisiksi, ollaan jossain tulevaisuudessa, ja ihmisluonto on muuttunut yhä karummaksi. Pakastamon ja Unelmakuoleman kaltaisten laitosten arkipäiväistyminen on ihmisten ahneuden ja välinpitämättömyyden, siis puhtaasti itsekkyyden, tulos. Ei ihme, että elämän arvottomuuteen tyytymättömät Anonyymit Automaanit nousevat kapinaan, omilla hiljaisilla tavoillaan.

Oman osansa romaanissa saa myös taidemaailma, josta siitäkin on muodostunut itsekkäiden tekojen ja halujen kenttä. Taiteen tehtävänä on enää pelkästään shokeerata: tappaa ikääntynyt prostituoitu, häpäistä ruumiita eläinten ruhojen päällä ja raiskata nainen näyttämöllä. Tätä yleisö haluaa myös nähdä ja oikeastaan shokeeraamisesta on tullut jo normi. Puistattavinta ovat ne hurmokselliset bakkanaalit, joiden vuoksi Naran elämä muuttuu perusteellisesti.

Unelmakuolema koostuu luvuittain vaihtuvista episodeista eikä romaanissa oikeastaan ole varsinaista juonta. Krohnmaiseen tuttuun tapaan se käsittelee vähän kaikkea, sörkkii sinne ja tänne, tökkää usein kipeästikin, olematta kuitenkaan yhtään hajanaisen tai sekavan oloinen. Ne monet asiat ja teemat, jotka nousevat Unelmakuolemassa esille, ovat kaikki tärkeitä, Krohn todella osoittaa ne tärkeiksi. Pääpaino on kuitenkin ihmisten halussa elää ja kuolla, ja millaisia pyrkimyksiä eri tahoilla tässä päätöksenteossa on. Romaani haastaa lukijansa moraalin ja kysyy, missä menee oikean ja väärän välinen raja. Mitkä ovat yksilön oikeudet? Milloin yksilön oikeudet menevät yhteisön oikeuksien edelle ja päinvastoin?

Aloitin Unelmakuoleman lukemisen sattumoisin samana päivänä kun Leena Krohnille annettiin Eino Leinon palkinto arvokkaasta toiminnastaan kirjallisuuden alalla. Palkintoraadin mukaan Krohn "rohkenee sanoa pahan pahaksi, uskoa universaaliin etiikkaan ja ottaa myös tekstien ulkopuolisilla teoillaan moraalista kantaa. Juuri nyt me tarvitsemme häntä, hänen vastavirtaan kulkemistaan, näkijänkykyään, herkkyyttään ja uskallustaan." Juuri näin.


41. Kirjan kannessa on eläin / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Leena Krohn: Unelmakuolema
Teos 2004, 216 s.

15.3.2017

The Man Booker International Prize 2017: pitkälista


On taas aika viime vuonna täysin uudistuneelle Man Booker International -palkinnolle. Man Booker International Prize jaetaan joka vuosi edellisvuoden aikana julkaistulle parhaimmalle käännöskirjalle. Kirjan tulee olla julkaistu Isossa-Britanniassa ja käännetty englannin kielelle. Ehdolle voivat asettautua niin romaanit kuin novellikokoelmatkin. Palkinnon on tarkoitus kannustaa julkaisemaan ja lukemaan enemmän käännöskirjallisuutta. 50 000 punnan arvoinen palkintosumma jaetaan tasan voittajateoksen kirjoittajan ja kääntäjän kesken. Lisäksi jokainen lyhytlistalle päässyt ehdokas ja kääntäjä saavat 1000 puntaa.

Man Booker International on palkintona vähintään yhtä kutkuttava kuin sen sen vanhempi sisarus eli Man Booker. Hienoa, että käännöskirjojakin huomioidaan Briteissä näin isosti. Viime vuoden ehdokkaat olivat toinen toistaan kiinnostavampia ja olipa silloin mukana myös Aki Ollikaisen White Hunger (Nälkävuosi, 2012). Viime vuoden voittaja oli, aika odotetusti, Han Kangin The Vegetarian.

Vuoden 2017 Man Booker Internationalin ehdokkaat ovat:


Mathias Enard: Compass
Kääntänyt Charlotte Mandell
Ranska

Nokturnaalinen romaani musiikkitieteilijästä, joka sairauden vuoksi valvoo vuoteessaan ja käy läpi muistojaan.


Wioletta Greg: Swallowing Mercury
Kääntänyt Eliza Marciniak
Puola

1980-luvun Puolan maaseudulle sijoittuva romaani kiltistä, katolisesta Wiolasta, joka kerää tulitikkuaskien etikettejä ja uskoo yliluonnolliseen.


David Grossman: A Horse Walks Into a Bar
Kääntänyt Jessica Cohen
Israel

Stand-up-koomikko romahtaa ja paljastaa kipeimmät haavansa kesken esityksensä israelilaisella klubilla.


Stefan Hertmans: War and Turpentine
Kääntänyt David McKay
Belgia

Hieman ennen kuolemaansa Stefan Hertmansin isoisä antoi hänelle elämästään kertovat muistikirjansa. Kun Stefan viimein uskalsi lukea ne, niistä paljastui odottamattomia asioita.


Roy Jacobsen: The Unseen
Kääntäneet Don Bartlett ja Don Shaw
Norja

Romaani Ingridistä, joka asuu perheensä kanssa Norjan edustan saarella. Kun Ingridistä tulee tarpeeksi vanha, hän joutuu töihin mantereella asuvan varakkaan perheen luokse. Sitten tapahtuu jotain.


Ismail Kadare: The Traitor's Niche
Kääntänyt John Hodgson
Albania

Osmanien valtakunnassa, Konstantinopolin keskusaukiolla on syvennys, johon sulttaani asettaa lyödyn vihollisensa pään koko kansan nähtäväksi. Romaani kertoo Tundj Hatasta, jonka työ on kuljettaa noita sulttaanin haluamia päitä.


Jón Kalman Stefánsson: Fish Have No Feet
Kääntänyt Phil Roughton
Islanti

Tanskassa asuva Ari palaa Keflavikiin, Islannin synkimpään paikkaan, kuolevan isänsä vuoksi. Siellä hän kohtaa vanhat muistonsa.


Yan Lianke: The Explosion Chronicles
Kääntänyt Carlos Rojas
Kiina

Tarina Explosion-nimisestä kylästä, joka alkaa nimensä mukaisesti kasvaa nopeasti, ja sen asukkaista.


Alain Mabanckou: Black Moses
Kääntänyt Helen Stevenson
Ranska

1970-luvun Afrikan Oliver Twist. Tarina Moseksesta, joka karkaa orpokodista ja muuttaa kaupunkiin. Suom. Pikku Pippuri (Fabriikki Kustannus, 2016).


Clemens Meyer: Bricks and Mortar
Kääntänyt Katy Derbyshire
Saksa

Tarina seksikaupasta entisessä Itä-Saksan kaupungissa vuodesta 1989 nykypäivään.


Dorthe Nors: Mirror, Shoulder, Signal
Kääntänyt Misha Hoekstra
Tanska

Sonja on yli 40-vuotias ja jotain pitäisi tehdä. Hän päättää opetella ajamaan autoa, ryhtyy meditoimaan ja yrittää saada uudelleen yhteyden siskoonsa.


Amos Oz: Judas
Kääntänyt Nicholas de Lange
Israel

1960-luvun vaihteen Jerusalemiin sijoittuva kasvutarina ja allegoria Israelin tilanteesta.


Samanta Schweblin: Fever Dream
Kääntänyt Megan McDowell
Argentiina

Nuori nainen Amanda tekee sairaalassa kuolemaa. Poika nimeltä David istuu hänen vieressään ja kuulee, mitä Amandalle on tapahtunut.

––

Mielenkiintoinen ja tällä kertaa sellainen lista, etten syty läheskään kaikista, en ainakaan vielä. Noin puolet ehdokkaista ovat entuudestaan tuttuja, joten uusiakin tuttavuuksia on mukana. Jos saisin lukea näistä nyt heti mitkä ikinä haluaisin, lukisin ensimmäisenä seuraavat ehdokkaat: Gregin Swallowing Mercury, Jacobsenin The Unseen, Stefanssonin Fish Have No Feet, Mabanckoun Black Moses ja Schweblinin Fever Dream. Mabanckoun Black Mosesin suomennos odottaakin kirjahyllyssä, joten toivottavasti ehdin sen pariin mahdollisimman pian.

Ehdokkaiden kääntäjistä seitsemän ovat naisia, mutta kirjailijoista naisia on vain kolme. Lista toistanee sitä karua faktaa, että vain noin neljännes englanninkielisistä käännöskirjoista on naisten kirjoittamia. Onko teillä tietoa siitä, millainen sukupuolten välinen jako vallitsee suomeksi käännetyissä kirjoissa?

Mitä mieltä olette ehdokkaista?

Lyhytlista julkaistaan 20. huhtikuuta ja voittaja 14. kesäkuuta.

14.3.2017

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan


Pimeys oli kaikkialla. Pimeys tuoksui. Se tuoksui kauhulle ja jollekin makealle. Pimeys virtasi myös hanasta ja täytti kylpyammeen. Pesin hiukset pimeydessä, vartaloni, kaiken minussa. Söin pimeyttä ja se värjäsi minun sisukseni. Pimeys valtasi alaa vähän kerrallaan. Vain äiti oli edelleen valoisa.

Linda Boström Knausgårdin Helioskatastrofi (Like, 2013) on jäänyt mieleeni hämmentävänä, mutta silti hyvin positiivisena lukukokemuksena. Totesin Boström Knausgårdin silloin taitavaksi kertojaksi, joten hänen toinen romaaninsa Tervetuloa Amerikkaan oli automaattisesti tämän kevään kiinnostavampien kirjojen kärkipäässä.

Ellen on 11-vuotias ja lakannut puhumasta. Äiti on hankkinut Ellenille kirjoitusvihkon, mutta hän ei halua käyttää sitä. Ellenin isä on kuollut, koska Ellen rukoili Jumalalta isän kuolemaa ja Jumala toteutti hänen toiveensa. Siksikö Ellen lakkasi puhumasta? Vai siksi, että kasvaminen vie Ellenissä liikaa tilaa? Tai ehkä koska:

Perinnöllisyys takoo hurjasti minun suvussani. Armottomasti. Suoraan alenevassa polvessa.

Ellenin äidin mielestä he ovat valoisa perhe, mutta velikin on naulannut huoneensa oven umpeen ja hakkaa päivät pitkät rumpuja. Kuollut isä alkaa ilmaantua Ellenin uniin, lopulta huoneeseenkin. Pimeys tihkuu hanasta ja ovenraosta. Kuka heistä on lopulta vahvin?

Boström Knausgård tykkää lapsikertojistaan, mutta mikäpäs siinä, sillä hän kirjoittaa heidät niin pirun hyvin. En tiedä, miten totuudenmukaisen kuvan Boström Knausgård antaa lapsen suhteesta maailmaan, mutta ainakin se on kiehtova ja yhtä aikaa hieman naiivi ja realistinen. Tämä toteutui erityisen hyvin Ellenin hahmossa, mutta hänen hiljaisuudessaan, eristäytymisessään ja suhteessaan isäänsä on paljon samaa kuin Helioskatastrofin Annassa. Luultavasti heissä on myös paljon Lindaa.

Tervetuloa Amerikkaan on erilaisiin, tunnelmallisiin tai jopa elokuvallisiin tilannekuviin vahvasti nojaava pienoisromaani, jonka ilmaisu on tarkkaa ja runollista. Lisäksi romaani haastaa lukijansa sopivasti. Siinä on tulkinnanvaraisuutta, mutta se ei sulje kaikkea sisäänsä, vaan päästää myös lähelleen. Se riittää vajaan sadan sivun mitallaan loistavasti, sivuissa on kaikki. En jäänyt kaipaamaan yhtään enempää. Lisää kyllä, Boström Knausgårdia.

23. Käännöskirja / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan
(Välkommen till Amerika, 2016)
Suom. Petri Stenman
Like 2017, 96 s.

10.3.2017

Jarkko Volanen: Hiekankantajat


Aura ja Henri toteuttavat unelmansa ja ostavat saaresta vanhan pappilan. Kaupunkilaispariskunnasta tulee nyt saaristolaisia, mutta idylli ei kestä kauaa: koittaa julma kevät. Luonto on saaristossa armoton, mutta jokin muukin uhkaa Auraa ja Henriä. Kesällä asiat ovat jo toisin.

Jarkko Volasen esikoisromaani Hiekankantajat on kaunis ja hieman mystinen kertomus unelmista, niiden rikkoutumisesta ja selviytymisestä. Saaristo ja sen luonto on kuvattu ihastuttavasti – syntyy halu päästä eristyksiin lumen ympäröimään tupaan, jonka ulkopuolella ketut leikkivät, tai sitten keväällä jäiden särkymiseen heräävän meren äärelle. Tuossa tunteessa on myös jotain ahdistavaa, samoin kuin Hiekankantajien tapahtumissakin. Äärimmillään se saakin jännityskirjallisuuden piirteitä.

Hiekankantajat on valitettavasti koottu liian monesta eri palasesta: särkyvä unelma, Auran oma tragedia, parisuhdeongelmat, ketunpoikaset, epäilyttävät saaristolaiset, Auran suhde äitiinsä ja siskoonsa, lopun käänne, ainakin. Tuntuu siltä, että Volanen halusi mahduttaa jo esikoisromaaniinsa kaikki ne asiat, joista on aina halunnut kirjoittaa, vaikka olisi pitänyt säästellä. Osa romaanin tapahtumista ovat vieläpä sellaisia, joilla ei oikeastaan ole mitään merkitystä, ja toiset sellaisia, joiden merkitystä alleviivataan liikaa. Onneksi jännite pysyy hyvin kasassa, vaikka mystisyyden sävyttämään tarinaan aukkoisuus olisi silti toiminut paremmin. Toivoin jopa, että Volanen olisi sukeltanut ihan reilusti maagiseen realismiin, se olisi ollut rohkeaa, erilaista. Nyt mystiset tapahtumat keritään kokonaan auki ja niistä tulee tylsän tavanomaisia.

Myös romaanin henkilöissä on epätasaisuutta. Fiksun oloinen Aura paljastuukin tietyissä asioissa ärsyttävän naiiviksi, Henri jää hyvin etäiseksi, osa saaristolaisista irrallisiksi ja Auran äiti ja sisko tarpeettomiksi. Volanen kuitenkin kirjoittaa kaunista, jopa kuulasta tekstiä, mikä näkyy parhaiten etenkin romaanin luontokuvauksissa ja Auran ajatuksissa. Tekstiin on kuitenkin livahtanut joitakin kliseisiä ilmauksia, jotka särähtävät korvaan, ja aivan liian yksityiskohtaista kuvailua keittiön sisustuksesta sekä Auran ja Henrin arkisista puuhista uudessa kodissaan. Tekstin epätasaisuus häiritsee alussa, lopussa se vetää jo paremmin.

Romaanin upea, myrskyävää merta ja kuparin sävyä yhdistelevä ulkoasu, joka on tietysti taitavan Elina Warstan käsialaa, lupaa enemmän kuin antaa. Täytyy kuitenkin muistaa, että Hiekankantajat on Volasen esikoinen. Jos seuraavassa romaanissa tulee olemaan edes puolet Hiekankantajien luontokuvauksesta ja enemmän rohkeutta, kannattaa Volasen seuraavaa romaania odottaa.

5. Kirjassa liikutaan luonnossa / Helmet-lukuhaaste 2017

––

Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Teos 2017, 247 s.

9.3.2017

The PEN/Faulkner Award for Fiction 2017: finalistit


Kurkataanko välillä, mitä Yhdysvaltojen kirjallisuuspalkintorintamalla tapahtuu? PEN/Faulkner-palkinnon finalistit on nimittäin julkistettu.

The PEN/Faulkner -palkinto jaetaan vuosittain edellisvuoden parhaimmalle amerikkalaiselle kirjalle (romaani, pienoisromaani, novellikokoelma). Palkinto jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1981. Voittaja saa 15 000 dollaria ja muut finalistit 5000 dollaria. Mitään pitkälistoja ei ole, vaan vuosittain vaihtuvat tuomarit valitsevat suoraan viisi finalistia, joiden joukosta valitaan voittaja.

Tämän vuoden finalistit ovat:


Viet Dinh: After Disasters

Kirja neljästä ihmisestä Intiaa ravistelevan maanjäristyksen jälkeen.


Louise Erdrich: LaRose

Metsästämässä oleva mies ampuu vahingossa naapurinsa lapsen ja korvaa sen ojibwe-heimon tapaan antamalla tilalle oman poikansa, LaRosen.


Garth Greenwell: What Belongs to You

Romaani miesten välisestä halusta, vaarasta, pelosta ja synkistä menneisyyden tapahtumista.


Imbolo Mbue: Behold the Dreamers

Romaani avioliitosta, maahanmuutosta, rodullisuudesta ja amerikkalaisesta unelmasta.


Sunil Yapa: Your Heart is a Muscle the Size of a Fist

Seitsemän eri ihmisen silmin kuvattu romaani WTO:n huippukokouksen vastaisista mielenosoituksista vuoden 1999 Seattlessa.

––

Tämän vuoden finalistiviisikko vaikuttaa minusta aavistuksen verran monimuotoisemmalta kuin viimevuotinen. Ylipäätään kirjallisuuspalkinnot ovat alkaneet ottaa paremmin huomioon eri vähemmistöryhmiä, vai mitä mieltä olette? Näkyykö monimuotoisuus kirjallisuuspalkintojen ehdokasasetteluissa? Minusta monimuotoisuus on alkanut korostua erityisesti Yhdysvalloissa, mikä ei viime aikojen tapahtumien vuoksi ole sinällään yllätys. Kirjallisuudenlajeissa ollaan tosin tänä vuonna yksipuolisia, sillä kaikki PEN/Faulknerin ehdokkaat ovat romaaneja.

Veikkaan voittajaksi joko Garth Greenwellin What Belongs to Youta tai Imbolo Mbuen Behold the Dreamersia. Ne ovat samalla kirjat, jotka minua näistä eniten kiinnostavat. Greenwellin kirja muuten julkaistaan suomeksi huhtikuussa, joten sen pääsee lukemaan äidinkielellään ihan pian jos ei ole englanniksi vielä ehtinyt!

PEN/Faulkner-palkinnon voittaja palkitaan 4. huhtikuuta.